Kuun pimeä puoli: suomalaisia ihmissusinovelleja

Kuun pimeä puoli:
suomalaisia ihmissusinovelleja
(toim. Juri Nummelin)
352 s.
Jalava 2013

Sudeksi muuttuva ihminen kohtaa pimeän puolensa. Kun saman ruumiin kahleisiin joutuvat ihminen ja verenhimoinen eläin, sivistuksen rinnalle nousevat alkukantaiset vietit, vaistot, pelot ja halut. Mutta kumpi on todellinen peto?

Vaikka minulla on ennakkoluuloja sekä novelleja että ihmissusijuttuja kohtaan, päätin kuitenkin tarttua tähän kirjaan. Kansi se houkutteli, etenkin kiiluvasilmäinen Punahilkka herätti kiinnostuksen. Ihmissudet sinänsä ovat kyllä mielestäni mielenkiintoisia, mutta viime aikoina niitä on käsitelty lähinnä nuorten fantasiassa sille tyypillisellä tavalla. Saman toisto ei jaksa enää innostaa, mutta tässä lupailtiin erilaista otetta monelta eri kirjailijalta.

Ja sitähän löytyi. Kaikki novellit eivät osuneet yhteen omien lukumieltymysteni kanssa, mutta kokonaisuutena pidin kirjasta todella paljon.

Aineksia novelleihin on etsitty enemmän vanhoista ihmissusimyyteistä kuin näteiksi sliipatuista paranormaalin romantiikan susista. Näillä susilla on isompia ongelmia kuin se, tykkääkö joku tyttö sittenkin enemmän vampyyreista. Miten selität poissaolot työnantajalle tai miten sovitat yhteen suden kaipuun villiin luontoon ja ihmisten yhteiskunnan vaatimukset? Novellit ovat myös varsin väkivaltaisia. Veri ja suolenpätkät lentävät kun sudet ottavat mittaa toisistaan ja ihmisistä. Luvassa ei siis ole kilttejä sylikoiria.

Kokoelmassa on 24 novellia ja toki minullakin on suosikkini. Näistä on aika hankala kertoa mitään suuremmitta juonipaljastuksitta, mutta yritetään. Sari Peltoniemen Kotiseutuni yllätti erikoisella kertojallaan: tarina on koulutytön kirjoittama essee kotiseudustaan. Tyttö ei itsekään ymmärrä mitä kotiseudulla on meneillään, kertoopahan vain elämästään. Kirsti Ellilän Herra Helanderin tehtävä on oikeastaan aika hellyttävä kertomus yksinäisestä vanhasta miehestä, joka löytää elämälleen uutta sisältöä naisten suojelijana. Sekä Anne Leinosen Tuonenkalma, surmansuitset että Juha-Pekka Koskisen Kaitakasvoinen maisteri sijoittuvat wanhaan aikaan, jolloin uskottiin niin ihmissusiin kuin muuhunkin yliluonnolliseen. Kirjailijat ovat kuitenkin lähestyneet aihetta päinvastaisista suunnista ja kumpikin tuntui yhtä hyvältä ratkaisulta. Harri Erkin Salakaatoja nakkaa ihmissudet keskelle dekkareista tuttua poliisien maailmaa ja lisää tarinaan ajankohtaista pohdintaa maahanmuutosta. Christine Thorelin Aitan lukossa esiintyy koko kokoelman suosikkihahmoni, varsinainen teräsmummo, joka on ollut nuoruudessaan suorastaan vaarallisen huikentelevainen.

Teoksen alussa on Juri Nummelinin kirjoittama katsaus ihmissusimyytteihin populaarikulttuurissa. Viimeisenä kappaleena on puolestaan Marja Leppälahden katsaus ihmissuteen suomalaisessa kansanperinteessä. Etenkin jälkimmäinen oli minusta hurjan mielenkiintoinen ja selitti muutamassa novellissa esiintyneitä erikoisempia elementtejä. Melkein sanoisinkin, että Leppälahden selonteko kannattaa lukea ennen varsinaisia novelleja.

Jos aihe yhtään kiinnostaa, uskoisin monipuolisesta kokoelmasta löytyvän jotain jokaiselle lukijalle!

Ninni Aalto & Tuuli Hypén: Kas, kissa

Ninni Aalto & Tiina Hypén:
Kas, kissa
80 s.
Arktinen Banaani 2013

Jokainen kissa on tarina sinänsä. Ninni Aalto ja Tuuli Hypén ovat keränneet kissajuttuja omien ja tuttujensa kokemusten pohjalta. Niistä on muokattu tämä kokoelma sarjakuvia, joissa päivitellään kissanpäiviä urakalla.
Kas, kissa! on iloinen teos hassujen kissojen ja kissan hassuuttamien ihmisten yhteiselosta

No ihan kuin minä muka voisin ohittaa kissasarjakuvan. Katsokaa nyt tuota kansikuvaa, sen "hei, olen ihana ja sinun luettava tämä" naukumisen ihan kuulee. Luen sarjakuvia sen verran vähän, että kumpikaan kirjoittajista ei ole minulle ennestään tuttu. Lukisin heiltä toisen ja useammakin kissa-albumin oikein mielelläni, sen verran osuvia ja lennokkaita tarinoita nämä olivat.

Vaikka vertailu Simonin kissaan kävi aluksi mielessä, ei se kuitenkaan kannata. Niissä maailma nähdään kissan silmin, tässä kirjassa puolestaan kissat nähdään ihmisten silmin. Erilainen lähestymistapa samaan aiheeseen ja tulos on sekä samanlainen että omanlaisensa.

Kas, kissan piirrosjälki on lennokasta ja tarinat hauskoja ja niin tosia. Tähän albumiin värikuvitus on ehdoton plussa. Sekä kissat että ihmiset eroavat toisistaan selvästi sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Yhdessä omasta mielemmistä ihanimmista tarinoista on joulupukin näköinen mies pienen mustan kissan kanssa. Iltatähden hellyyden kaipuuseen keksitään oiva ratkaisu. Tykkäsin myös todella paljon siitä, että kissanomistajia tosiaan löytyy kaikennäköisiä ja -kokoisia. On pulleaa ja hoikkaa, miestä ja naista, vanhaa ja nuorta, vaaleaa ja tummaa ihoa. Omistajat ovat yhtä kirjavaa sakkia kuin kissatkin.

Luettu myös: Kissanpäiviä sijaiskodissa ja Kahvikuppi ja tyttö.
Haaste: Seitsemän sarja-sarjishaaste, luettuna nyt siis kuusi sarjakuvaopusta.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
130 s.
WSOY 2010

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka myy myyntimiehelle ruohonleikkurin, ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusrajoitus". Kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin.

Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: Jaakko Tepon huumori, hanurimusiikki ja terveyskeskuksen vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun en tätä aiemmin saanut luettua. Mitä tästä voi enää sanoa mitä ei ole jo sanottu? Kaikki tämän ovat jo lukeneet paitsi ne, jotka ovat vieläkin kirjaston varauslistalla tai muuten vain laiskoja. Kyllä ei ole mukava.

Mielensähän voi pahoittaa ihan mistä vain, sen tietää jo tässä iässä. Vanhemmiten sitä varmaan pahoittaa paljosta muustakin, toivottavasti on Yrjänä kaverina niissä aallokoissa. Tai ei Yrjänä, mutta joku yrjänämäinen. Emäntää tai isäntää ei ehkä uskalla ottaa. Huonosti siinä käy ennemmin tai myöhemmin. Mutta niinhän se on, että elämä on elettäväksi tehty. Ei sitä kannata pelätä.

Katselin niitä emännän täriseviä luuksi ja nahaksi menneitä käsiä, joiden puristus oli aina ollut hänen kokoonsa suhteutettuna hurja. Se lämmön virta, se kuinka hän avasi minun lukkoni ja mitä kaikkea ne kädet olivat pidelleet. Nyt minä pitelin niitä.

Kyllä ei ole mukava kun joutuu nauramaan ja pyyhkimään silmiään vuorotellen.

Ps. Varasin kirjastosta myös Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike- sekä Miniä-kirjat. Kyllä ei pahoita mieltään niistäkään, sen tietää jo. Mutta pitää sitä jonkun tukea kirjastotoimintaakin, se on sivistyksen kehto se.

Luettu myös: P. S. Rakastan kirjoja, Kaleidoscope, La petite lectrice ja luultavasti kaikkialla muuallakin.

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa
188 s.
Karisto 2012

Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Olen viime aikoina kiinnostunut steampunkista kirjallisuuden genrenä. Kellopelejä, höyrykoneita ja hulluja tiedemiehiä 1800-luvun maailmassa, kuulostaa mielenkiintoiselta. Valitettavasti oman kirjastoni steampunktarjonta ei ole kehuttava. Suomalaista kirjallisuutta ei ilmeisesti ole juuri kirjoitettukaan ja englanninkielisiä ei näköjään ole hankittu. Tämä päätyi mukaani kun sattui olemaan hyllyssä ja halusin nähdä miten steampunk kääntyy nuoremmille kirjoitetussa kirjassa.

Miten sen nyt ottaa. Oikeastaan koko tarina olisi voinut yhtä hyvin sijoittua kokonaan uuteen mielikuvitusmaailmaan kuin tähän meidän maailmaamme vaihtoehtohistorialla höystettynä. Käy kai se näinkin, mutta ei se kuitenkaan ole ymmärtääkseni steampunkin pointti. Luulisin syynä olevan tarinan verrattain pienet piirit: lukija näkee vain yhden saaren yhden hetken yhden henkilön kautta. Toimiiko steampunk paremmin jos päähenkilö reissaa maailmaa ja/tai on aikuinen? Toisaalta se, mitä kirjassa nähdään on sen verran kiinnostavaa, että luen kyllä sarjan toisenkin osan. Suosikkihahmoni olivat Gigin äiti ja sisaret, joista kuoriutui varsinaisia toimintasankareita. Niin sitä pitää!

Perimmäinen syy laimeaan lukutunnelmaan on varmasti se, että en ole sitä lukijakuntaa jolle kirja on kirjoitettu. Nuoremmalle tällainen suoraviivainen kerronta toimii varmasti, aikuisena kaipasin lisää lihaa tarinan luiden ympärille. Mietinkin lukiessani, että kenelle kirja on kirjoitettu. Nuorille, mutta minkä ikäisille? Gigi on kai 10-12-vuotias, joten voisi ajatella, että samanikäisille tai vähän nuoremmille. Tarinassa on kuitenkin niin synkkiä kohtia, että ei tämä ihan pienimmille ja herkimmille sovi. Ihmisiä kuolee ja loukkaantuu, ja Gigin siskoa on kidutettu. Minulle jäi jopa sellainen mielikuva, että hänet oli ehkä raiskattukin.

Eniten hilpeyttä herätti kuitenkin se, mikä voi hyvinkin mennä juuri nuoremmilta lukijoilta ohi. Kuninkaallisen perheen jäsenet kun ovat selvästi Venäjän vallankumousta paenneet viimeiset Romanovit, joita Rasputin jahtaa.

Luettu myös: Yöpöydän kirjat, Morren maailma, Taikakirjaimet, Kujerruksia ja Todella vaiheessa.
Haasteet: Prinsessahan tuossa nimekkeessä on, joten viivaan yli In the name-haasteen "tittelin".

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja
377 s.
WSOY 2013

Faunoidijengin fiilikset ovat korkealla kuin Kalifornian taivas: avain Unnan mystiseen syntyperään näyttää löytyvän toiselta mantereelta ja koko viisikko pääsee mukaan matkalle. Johtolangat ohjaavat heitä odottamattomaan suuntaan. Onko arvoituksella jotain tekemistä Rufuksen ja tämän suvun musertavan menneisyyden kanssa?

Sähköä ilmaan tuovat myös uudet ystävät, salaperäiset aaltoja kesyttävät sisarukset Eden ja Nemo, joiden läsnäolo hermostuttaa laumaansa suojelevaa Rufusta. 

Faunoidit-sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja on niitä kirjoja, jotka ehdin lukea tuossa keväällä, mutta jotka jäivät bloggaamatta. Tästä postauksesta voinee päätellä, että pidin ensimmäisestä osasta ja halusin lukea toisenkin. Nyt sitten odottelen kolmatta eli tykkäsin tästäkin.

Koin hivenen hämmentäviä hetkiä kirjaa aloittaessani, koska olisin voinut vaikka vannoa, että yhden hahmon nimen piti olla Ariel. Minulla oli aivan selviä mielikuvia siitä, että jossakin olin lukenut saman tekstin eri nimisen tytön kertomana. Sitten asia selvisi: aiemmin lukemassani lukunäytteessä Eden oli kuin olikin Ariel. Jännä juttu, miksiköhän ja missä vaiheessa nimi muuttui?

Ylipäätään nimet olivat tässä kirjassa aika tärkeitä ja niinpä minäkin sitten kiinnitin niihin huomiota enemmän kuin ehkä olisi pitänyt. Eden ja Nemo eivät oikein iskeneet, ja olen edelleen sitä mieltä että Unna Oravainen on hieman yliampuva. On nimittäin melkoinen sattuma tuo sukunimi. Joskus sitä kirjoja pyöritellessään miettii, että kirjailijat ovat niin ihastuneet johonkin nimeen etteivät yhtään mieti sitä, kuka sen nimen lapselle kirjassa antaisi. Olisivatko Unnan kahden kirjan perusteella ei-saamelaiset vanhemmat tosiaan antaneet lapselleen nimeksi Unna? Tai Edenin ja Nemon, Eden ja Nemo? Ronnin ja Viken nimet olivat uskottavammat. Norsujen nimet olivat kyllä hillittömän hauskoja (nauroin kolmannen kohdalla ääneen) ja hyvin valittuja, mutta en suostu uskomaan niitä oikeiksi nimiksi. Ne ovat salaisia agenttinimiä kuten James Bond, eikös vain?

Periaatteessa minulla olisi useampikin kana kynimättä tämän kirjan suhteen, mutta kesken lukemisen koin valaistumisen: useimmat niistä liittyvät genreen ja siinä pyöriviin tyypillisyyksiin, eivät tähän kirjaan sinällään. En halua moittia tätä sen vuoksi, että se seuraa nuorten ja aikuistenkin paranormaalia/urbaania fantasiaa ja siihen kuuluvia "lainalaisuuksia", jotka nyt vain sattuvat ärsyttämään minua suurimman osan ajasta. Joku päivä saatan vielä intoutua kirjoittamaankin niistä. Toki olisin toivonut, että Salama olisi astunut niistä ulos tai tehnyt jotain uutta ja jännää niillä, mutta genrensä edustajina kirjat ovat erittäin hyviä.

Tapahtumat etenevät vauhdikkaasta ja vaikka loppujen lopuksi mitään suurempia ei edes tapahdu ennen kirjan loppua, koko ajan kuitenkin tapahtuu jotakin. Ei jäädä vain tuijottamaan seiniä tai vain puhumaan, vaan oikeasti tehdään jotain. Etenkin Unnan surffaus jäi mieleen pelottavan upeana kokemuksena. Kaiken kaikkiaan tarina piti otteessaan loppuun asti ja kirjan jaksoi oikein helposti lukea yhteen menoon. Pitää kuitenkin myöntää, että kirjailijalla oli pariinkin otteeseen niin saarnaava ote meren ja luonnon suojelusta, että hyppäsin ne kohdat yli. Nuoreen voivat upota paremmin, minulle asia oli jo tuttua ja en vain tykkää lukea kun kirjailija valistaa lukijoita.

Unnan ja Edenin välille kehittyvästä ystävyydestä pidin todella paljon. Kirjat kärsivät naishahmojen puutteesta, joten oli mukavaa, että tässä osassa oli Unnan lisäksi toinenkin tyttö tärkeässä roolissa. Lisäpisteitä siitä, että he eivät kilpailleet saman tyypin huomiosta ja puhuivat keskenään muustakin kuin pojista. Eden sinällään oli kiinnostava hahmo, jos kohta turhankin yliampuvan erikoinen samaan tapaan kuin Rufus. Nemo jäi aika mitäänsanomattomaksi, mutta veikkaan, että hän saa lisää sivuja seuraavassa osassa. Harakanloukkuhan se työnimi taisi olla, nimestä päätellen saamme tietää lisää myös Joonesta. Hyvä niin, hauska hahmo, joka tekee Viken sanailuista vähemmän ärsyttäviä ja oikeasti hauskoja. Viken alapäävitsit eivät jaksaneet naurattaa, ja tykkäsinkin siitä että muut faunoidit pitivät niitä yhtä rasittavina. Reaktioni oli siis se, mitä haettiin! Ylipäätään Viken heteromachoilu oli välillä niin yliampuvaa, että se meni suorastaan Narnian ei kun siis teatterin puolelle.

Toivottavasti kolmannessa osassa olisi edes yksi muu mytologinen eläinhahmo lohikäärmeen lisäksi. Odotin tältä osalta vähintään krakenia, mutta eipä sellaista näkynyt. Maailmassa, jossa lohikäärme voi olla voimaeläin, pitäisi uskottavuuden vuoksi olla esimerkiksi aarnikotkia, yksisarvisia tai feeniks-lintuja. Ja uskottavuudella tarkoitan tietenkin myös sitä, että olisihan se oikeasti aika siistiä.

Ja ne genreen liittymättömät kanat olivat:
1)  Liikaa "harakka teki sitä ja lohikäärme sanoi tätä". Ei etunimien toistoa tarvitse pelätä. Se kiinnittää vähemmän huomiota kuin nuo voimaeläimet, etenkin kun teksti on sidottu kertojansa näkökulmaan aika tiiviisti. Tuskin kukaan ajattelee kavereistaan, että "blondi missi sitä ja kalju korsto tätä". Nyt niitä eläimiä käytettiin siis häiritsevän paljon.
2) Vaikka ne sänkykamarikohtaukset oli useimmiten kirjoitettu hyvällä maulla, se [juonipaljastus] oli liian, no, sanotaan nyt vaikka intiimin kinky omaan makuuni nuortenkirjassa, jossa en tosiaan sellaista odottanut. Jäi vähän epämiellyttävä tunne siitä, että nyt tuli katsottua liian syvälle kirjailijan mielen ja henkilökohtaisten mieltymysten syövereihin. En siis väitä, että näin tapahtui, mutta sellainen olo minulle kuitenkin jäi.

Tämä viimeinen ei sitten liity (ainakaan ymmärtääkseni) kirjailijaan vaan kustantajaan. Kilometrin pituinen miinus takakannesta. Jospa joku WSOY:n edustaja voisi tulevaisuudessa vilkaista kirjoja ihan luonnossa ennen kuin painokoneet pistetään käyntiin suuremmassa mittakaavassa? Noin kolmasosa takakannen tekstistä on nimittäin lukukelvotonta. Fontin väri on melkein tismalleen sama kuin taustan enkä saanut siitä selvää vaikka kuinka kääntelin kirjaa sekä auringon että tavallisen lampun valossa

Luettu myös: Morren maailma, Kujerruksia ja Lukunurkka
Haasteet: In the name-haaste, kategoriana "eläin".

A. S. Byatt: Ragnarok: The End of the Gods

A. S. Byatt: Ragnarok:
The End of the Gods
177 s.
Canongate 2011

Recently evacuated to the British countryside and with World War Two raging around her, one young girl is struggling to make sense of her life. Then she is given a book of ancient Norse legends and her inner and outer worlds are transformed.

Lukaisin viime joulukuussa Villy Sørensenin Ragnarök - jumalten tuhon ja Jami mainitsi siinä yhteydessä tämän Byattin kirjan. Tarkoitus oli alun perin lukea tämä suomeksi: käännös on vasta ilmestynyt ja ajattelin ettei tätä kuitenkaan saa englanniksi. Suomennosta ei ole vielä kirjastossa vapaana näkynyt, se on ilmeisesti niin suosittu, että se kiertää koko ajan. Sen sijaan yllätyin mukavasti kun näin tämän loikoilemassa hyllyllä selvästi minua odottamassa. Jes, taas jumalten tuhoa!

Kyseessä on siis uudelleenkerronta pohjoisista jumaltaruista maailmanloppuineen ja Fenris-susineen. Keshyskertomuksena on laihan tyttölapsen evakkoaika toisen maailmansodan aikana. Minusta kehyskertomus oli tarpeeton. Se ei tuonut oikeastaan mitään tarinan kannalta uutta tai olennaista jos germaanisen & skandinaavisen mytologian ja kristillisten myyttien vastakkainasettelua ei lasketa. Laiha lapsi on tietenkin Byatt ja ilmeisesti hänelle itselleen tämä asettelu oli aikanaan niin tärkeää, että hän halusi toistaa sen kirjassaan. Mikäpä siinä sinänsä, mutta minuun se ei näin esitettynä kolahtanut.

Byattin proosa ja tarinankerronta sen sijaan osui ja upposi. Tämän läpyskän lukemiseen meni turhankin kauan, koska en vain pystynyt lukemaan sitä kovin pitkään yhteen menoon. Kirja oli ikään kuin siirappia sokerin rinnalla, makeaa mutta hyvin raskasta. Pientä määrää piti makustella kauan aikaa tai muuten uhkasi ähky. 

 Most of all, said Hermodur, the goddess Frigg had asked him to beg Hel for Baldur's return, for she could not live without him. To this, Hel replied that mothers throughout time had learned to live without their sons. Every day young men died and came quietly over her golden bridge. Only in Asgard could they die in battle every day, as a game, and live again to feast in the evening. In the hard world, and in the world of shadows, death was not a game.

But this death, said Hermodur, had diminished the light of the world.

So, said Hel. It is diminished, then.

Tyylistä tuli mieleen Patricia A. McKillip ja etenkin Serren metsissä. Siinäkin on niin kaunista tekstiä, että sitä aikoinaan lukiessani piti välillä vain istua ja ihailla. Suuri kiitos kuuluu myös sen kääntäjälle, luin nimittäin Serren suomeksi.

Suomennoksen ovat lukeneet ainakin Olipa kerran kirjablogi, Lumiomena, Kirjoihin kadonnut, Taikakirjaimet, Annelin lukuvinkit ja Luettua elämää.

Enni Mustonen: Kultarikko

Enni Mustonen: Kultarikko
252 s.
Otava 2012

Saksassa 60-luvun lopussa syntynyt Heidi Felder pakenee kipeää suhdetta naimisissa olevaan esimieheensä Martin Steineriin. Hän päätyy isoäitinsä Annikin hoiteisiin Hettaan ja joutuu ratkomaan oman naiseutensa ristiriitoja. Samalla hän tutustuu läheisesti suomalaisiin sukujuuriinsa.

Heidin elämä mullistuu lopullisesti, kun hän tapaa nuoren lomakyläyrittäjän Arttu Savelan.

Perfektionisti minussa vaati, että luen tämän trilogian päätösosan vaikka kaksi ensimmäistä eivät tehneetkään lähtemätöntä vaikutusta. Se, mistä pidin oikein erityisesti tässä kirjassa oli niiden ärsyttävien dialogin käännösten puute. Kaikki puhuivat suomea suurimman osa ajasta, jippii! Nyt Paimentytönkin lukeneena minulla on vähän sellainen tunne, että tällainen kömpelö kaksikielisyys on Mustosen tavaramerkki. Totta vai tarua? Erittäin hermoja raastavaa joka tapauksessa.

Takakansiteksti ei taaskaan anna oikeaa kuvaa kirjan sisällöstä. Heittävätkö niiden kirjoittajat tikkaa satunnaisiin kirjan sivuihin ja kirjoittavat sitten niiden sanojen perusteella, joihin sattuvat osumaan? Heidi ei pakene suhdetta Martiniin, hän lähtee Lappiin auttamaan loukkaantunutta isoäitiään. Se, että hän pääsee samalla kätevästi eroon niljakkeeksi paljastuneesta miehestä on onnekas sattuma. Heidin ja Annikin välinen suhde oli muuten kirjan parasta antia. Sitä kautta Mustonen kuvasi sekä sukupolvien ja kultturien eroja että lappilaista elämää. Heidi ei myöskään päädy Annikin hoiteisiin vaan tosiaan menee pitämään tästä huolta.

Minkäänlaisia naiseuden ristiriitoja en lukiessani havainnut. Ristiriidat kumpuavat siitä, että Heidi ei ymmärrä lappilaisen kulttuurin (tai ehkä pikemminkin oman sukunsa) saloja vaan oppii niitä tarinan edetessä. Naiseus on kirjassa vahvuus, ei ristiriitojen synnyttäjä. Oikeastaan tämä oli sikäli ärsyttävää, että parikymppinen Heidi vaikuttaa koko ajan ainakin 10 vuotta vanhemmalta, koska vahvana naisena hänellä on ratkaisu melkein kaikkeen muka omaan kokemukseensa nojaten. Annikilta ja hänen reippaalta mummojengiltään tämä oli uskottavaa, Heidiltä ei.

Heidi muuten tapaa Artun aivan kirjan alussa eikä se ole mikään mullistava rakkautta ensisilmäyksellä-kohtaaminen. Kuten kirjan hahmot itsekin sanovat, rakkaus kasvoi vähitellen ja tuntui luonnolliselta osalta heidän elämäänsä. Ei siis mitään suuria ja dramaattisia mullistuksia. Minusta suhde tuli tämän vuoksi vähän puun takaa. Yhtenä hetkenä oltiin selkeästi vain ystäviä, seuraavassa kieriskeltiin samojen lakanoiden välissä. Se ihastumisen ja rakastumisen tunne puuttui oikeastaan kokonaan.

Noin ylipäätään taisin kuitenkin pitää kirjasta! Se oli parempi kuin Jääleinikin jälkeen oletin sen olevan ja sen kaksikielisyyden puutteen vuoksi parempi kuin Lapinvuokko.

Osallistun tällä peräti kahteen haasteeseen. Anninpirtti on niin keskeisessä osassa, että kirja sopii hyvin Kiinteistöhaasteeseen. Kultarikko on tietenkin kasvi, joten In the name-haastekin on nyt aloitettu.

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä
(Le tour du monde en 80 jours, 1872)
309 s.
Otava 1991

Englantilainen herrasmies pysyy sanojensa takana, etenkin jos hän on Lontoon Reformikerhon huomatuimpia jäseniä. Kun Phileas Fogg lokakuisena iltana 1872 lyö kerhollaan vetoa kiertävänsä maailman 80 päivässä, hänen kumppaninsa järkyttyvät teon uhkarohkeudesta. Samoin järkyttyy kelpo palvelija Passepartout, joka kuvitteli löytäneensä rauhan sataman uuden isäntänsä talosta. Moisesta harhaluulosta neuvokas pariisilaisemme pääsee viimeistään fakiirien uhriroviolla keskellä Intian viidakkoa...

Tämä päätyi luettavakseni kahdestakin syystä. Mietiskelin mitä lukisin 1800-luvun kirjat-haasteeseen ja päätin heti alkuun sivistää itseäni lukemalle teoksen sellaiselta kirjailijalta, jonka tuotantoon en ollut aiemmin tutustunut. Mieluummin seikkailupainotteista, en oikein ollut tapakomedia- tai romanssi-tuulella kun tuota mietin. Se, miten Jules Vernen nimi loikkasi mieleeni, on oikeastaan television syytä. En mitenkään voi olla ainoa, joka lapsena katsoi loistavaa Matka maailman ympäri 80 päivässä-piirrettyä. Katsoin koko sarjan uudelleen viime kesänä ja ai että se on vieläkin ihana! Aika ei ollut kullannut muistoja vaan sarja on kuin onkin ihan aitoa kultaa, jos ei sitten suorastaan timanttia.

Ja se seuraa kirjaa yllättävän uskollisesta. Lähinnä muutokset liittyvät henkilöihin, kirjassa kun ei ole sen enempää Tikoa kuin Bullya tai Transferiakaan. Piirretyssä hahmot toimivat, kirjassa he olisivat olleet liikaa eivätkä olisi istuneet Vernen viljelemään huumoriin. Toinen muutos oli intialaisen prinsessan nimi: piirretyn Romy onkin alkuperäiseltä nimeltään Aouda. Tykkäsin muuten Aoudasta todella paljon. Olisi varmasti ollut hyvin helppoa ja houkuttelevaa tehdä hänestä hento ja herkkä kukkanen, joka vain roikkuu joukon mukana hyödyttömänä painolastina. Mutta ei Verne, hän antoi Aoudalle mahdollisuuden tarttua aseisiin (oikeasti! mahtavaa!), pelata korttia vähintäänkin yhtä hyvin kuin miehet, olla älykäs ja itsepäinen, ja lopuksi vielä kosia Foggia kun mies ei saanut sitä itse aikaiseksi.

Foggista en perustanut niin kovin paljon, hän oli ihan kirjailijan omin sanoin flegmaattinen ja ilmeetön. Yksinään hänessä ei ole mitään muuta kiinnostavaa kuin hämärän peitossa oleva menneisyys, josta ei koskaan saatu selkoa. Hän kuitenkin toimii oivallisesti muun seurueen vastapainona ja kiinteänä pisteenä, jonka ympärillä muut aktiivisesti pyörivät. Passepartout ja Fix olivat molemmat aikaansaavia ja käytännöllisiä miehiä. Siinä missä Fogg käytti rahaa saadakseen mitä halusi, he käyttivät järkeään ja joissakin tapauksissa raakaa voimaa. Minua muuten vieläkin ärsyttää se, että Fogg liputettiin Aoudan pelastajaksi kun Passepartout teki sekä suunnitelman että itse pelastustyön. Mutta, siinäpä näkyy sitten kirjan aikakausi: ei korkeasäätyinen nainen tietenkään voinut rakastua palvelijaan tällaisessa kirjassa. Silmään pistivät myös jokseenkin rasistiset kuvailut itäisten maiden asukkaista ja toisaalta Vernen ilmeisen syvä usko siihen, että toisten uskontoja on kunnioitettava. Hindujen tapoja ja temppeleitä ei sopinut häväistä.

Valitsin muuten ihan tarkoituksella tämän painoksen. Toinen, ilmeisesti uudempi olisi löytynyt varsin koreilla kansilla, MUTTA kun kirjaa selasin, löytyi varsinainen pyhäinhäväistys: Passepartout'n nimi oli käännetty Jokapaikanhöyläksi. Tai jotain sinne päin, ei jäänyt niin tarkkaan mieleen kun paiskasin kauhuissani kirjan kiinni. Ei näin. Nimi ilmeisesti tarkoittaa sitä, mutta ainakin mitä itse olen nyt asiaa tutkinut, niin Passepartout on tässä tapauksessa nimi jolla nyt vain sattuu olemaan jokin merkitys. Se on Passepartout myös englanninkielisissä käännöksissä.

Kuitenkin, tämä mahtava kirja ja vauhdikas lukukokemus! Suosittelen kenelle tahansa vauvasta mummoon, ja nyt tekisi mieleni ostaa se itselleni. Voi olla, että päädynkin esimerkiksi englanninkieliseen pokkariin, joka on todennäköisesti se edullisin vaihtoehto (ja sisältäisi Passepartout'n, tämä on tärkeää).

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä: kirjablogikirja

Katja Jalkanen & Hanna Pudas:
Rivien välissä: kirjablogikirja
168 s.
Avain 2013

Suomessa on noin 150 säännöllisesti päivittyvää kirjablogia, jotka saavuttavat kuukaudessa kymmeniätuhansia lukijoita. Blogistit julkaisevat tuhansia kirja-arvioita, käyvät kiivaitakin kirjallisia keskusteluja ja järjestävät erilaisia tempauksia, kuten plagiointia vastustavan valekritiikki-päivän. Blogistit ovat perustaneet myös paljon huomiota saaneet Blogistanian Finlandia ja Globalia -palkinnot.

Kirjablogit: lukupäiväkirjoja, kirjallisuuskritiikkiä vai kaikkea kehuvaa hymistelyä sosiaalisen median pyörteissä?

Jokainen vähänkään kirjablogeja seurannut varmasti tiesi tämän kirjan ilmestymisestä, ja pikainen googlettaminen paljastaa hyvien monien jo lukeneen sen. Itse nappasin tämän juuri kirjastosta ja olin se ensimmäinen joka tämän lainasi. Heräsi kysymys onko oma kirjastoni vain hidas saamaan uusia kirjoja, vai onko aiemmat bloggaamiset tehty etukäteen saaduista arvostelukappaleista? En varmaankaan pohtisi tätä ollenkaan jos arvostelukappaleet eivät olisi olleet niin näkyvästi tapetilla viime aikoina.

Rivien välissä on näppärä perusteos suomalaisesta kirjabloggaamisesta. Se on selkeästi rakennettu kokonaisuus ja avannee harrastusta etenkin niille, jotka eivät ole siihen aiemmin perehtyneet millään tavalla. Sanat on selitetty ja teksti itsessään on erinomaisen ymmärrettävästi kirjoitettu, eikä asioita kuitenkaan selitetä kuin pikkulapsille. Tällaista tyyliä toivoisi tieteen popularisoijilta. Oli tässä toki luettavaa kirjabloggaajallekin, pidin etenkin kaikenlaisten tempausten ja haasteiden esittelystä. Bongasin itselleni hauskan In the name-haasteen, johon löysin kategoriat Le Masque Rouge-blogista. Muitakin versioita on varmasti olemassa, mutta tämä toiminee minulle.

Kritiikkiä sen verran, että kirjan ote on kovin yleistävä. Bloggaajat sitä ja bloggaajat tätä, kirjablogit sitä ja tätä. Eivät kaikki noudata näitä kirjassa mainittuja epävirallisia sääntöjä ja periaatteita, ja tätä olisi voinut korostaa enemmän. Nämä mainitut säännöt ja periaatteet ovat muuten kirjankin mukaan tietyn bloggaajajoukon laatimia. Kirjoittajat kiertelevät koko ajan sitä, että joillakin blogeilla nyt vain on enemmän auktoriteettia (vaikkakin toki epävirallista) kirjablogien maailmassa. Annetaan ymmärtää, mutta ei kuitenkaan uskalleta sanoa suoraan vaikka samat nimet ponnahtelivat esiin sellaisissakin esimerkeissä, joihin olisi voitu valita muita blogeja. Kirjassa oli vähän sellainen nurkkakuntainen tunnelma, ja mielestäni subjektiivista näkökulmaa olisi voinut korostaa enemmän, kirja kun kuitenkin on tarkoitettu myös blogiummikoille. Kirjoittajat kertovat vain omista kokemuksistaan ja omasta näkökulmastaan bloggaamiseen, ja tämä olisi mielestäni pitänyt tuoda paremmin esille.

Tämän myötä olenkin sitten Sytkäri Kansankynttilöiden kokoontumisajoissa, kategoriana tietenkin XV, Kirjallisuustiede.

Liz Williams: Demonien taivas

Liz Williams: Demonien taivas
(The Demon and the City, 2006)
397 s.
Like 2013

Yliluonnollisiin rikoksiin erikoistunut etsivä Chen on lomalla, kun Singapore Kolmessa tapahtuu raaka murha. Chenin helvetillinen kollega, demoni Zhu Irzh, joutuu sekaantumaan yliluonnollisen kuoleman­tapauksen tutkintaan. Käy ilmi, että murha kytkeytyy todellisuuksien väliseen murhien ja korruption verkostoon. Maan poliisivoimat uhkaavat Zhu Irzhiä, ja Chen palaa kaupunkiin selvittämään kriisiä.

Pidin sarjan ensimmäisestä osasta, Aavekauppiaan tyttärestä, ja sanoinkin jo silloin että haluan lukea seuraavan osan. Maltoin sentään odottaa suomennosta, onneksi Like ei hylännyt sarjaa heti ensimmäisen osan jälkeen. Miinusta muuten taas epämääräisestä ja mitäänsanomattomasta kansikuvasta. Ei tuollainen houkuta ainakaan minua tarttumaan kirjaan.

Valitin ensimmäisen osan kohdalla siitä, että naishahmoja ei juuri ollut. Tässä kirjassa niitä sitten onkin useampi. On Jhai Tserai, kohtalaisen moraaliton rikas liikenainen suuren salaisuutensa kanssa. On Robin Yuan, jonka työtehtävät Jhain firmassa ovat vähintäänkin kyseenalaiset. On Deveth Sardai, mainittu raa'an murhan uhri. Sitä luulisi kuoleman estävän juonenkäänteisiin osallistumisen, mutta Williamsin luomassa maailmassa matkustaminen Maan, Taivaan, Helvetin ja niiden välitilojen välillä on mahdollista. Kuolema on vain hidaste, ei este asioihin sotkeentumiselle. Ja sitten on jos jonkinlaisia jumalattaria ja pyhiä neitoja, nalkuttavia äitivainaita unohtamatta.

Naishahmot olivatkin minusta kiinnostavampia tässä osassa. Odotin kovasti etsiväkaksikkoa, mutta kävikin ilmi ettei Zhu Irzh toimi ilman Chenin hahmoa, joka siis lomailee ainakin puolet kirjasta. Ilman häntä Zhu Irzh on vain sellainen keskiverto niljakas naistenmies (no, demoni), joita löytyy kolmetoista tusinasta. Kaivonkatsoja Paravang Roche oli ehkä viihdyttävin mieshahmo, hän kun toikkaroi ongelmasta toiseen melkein ilman omaa syytään.

Erityisesti maininnan arvoista on mielestäni se, että Jhai, Robin ja Deveth liitettiin kaikki naisten välisiin romanttisiin suhteisiin. Robin ja Deveth, Jhai ja ties ketkä. Olin ilahtunut siitä, että kaikki ei ollutkaan niin täysin heteroa. Siksipä kirjan loppu olikin tämän osalta karvas pettymys: Deveth on tosiaankin kuollut ja sekä Jhai että Robin lähtevät miesten matkaan. Ei se Devethin kuolema yksinään haitannut ja olisin vielä saattanut kestää nuo heterosuhteetkin (Robinin ratkaisu oli vähän erilainen kuin tavallisesti), mutta kun ne piti esittää niin paljon parempina kuin naisten edelliset suhteet naisten kanssa. Seksi oli käsittämättömän mahtavaa, tunteet syviä kuin Mariaanien hauta.

Kuitenkin tykkäsin tästä noin yleisesti. Mukava lukea ja kirjan maailma on edelleen kiehtovan monimutkainen ja erilainen. Luen kyllä kolmannenkin osan jos ja kun se joskus ilmestyy.

Tämän ovat lukeneet myös ainakin Taikakirjaimet ja Kirjaston kummitus.