Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma
(Simon's Cat vs. the World, 2012)
96 s.
Gummerus 2013

Tällä kertaa Simonin kissa koettelee omia ja maailmansa rajoja. Se kertoo lukijalle miten avata säilykepurkkeja (kaatamalla raskas esine niiden päälle), miten rauhoittaa kissanpentu (sulkemalla se legorakennelmaan) ja miten huiputtaa pihapiirin koirakavereita (vaikka miten). Ensimmäistä kertaa piirrokset julkaistaan nelivärisenä.

Tottahan toki minä tämän halusin lukea kun kerran pidin edellisistäkin osista. Eläin- ja etenkin kissajutut nyt vain ovat omaan makuuni, olettaen että ne päättyvät onnellisesti. On varmaan suuri juonipaljastus sanoa, että Simonin kissa seikkailut päättyvät aina onnellisesti tai ainakin hauskasti.

Tällä kertaa kyseessä on siis värillinen albumi. Jotenkin en edes osannut ajatella, että siinä olisi jotain eroa edellisiin mustavalkosarjakuviin. Huumori ja lennokas piirrosjälki ovat tallella, ja kai minä olen mielessäni värittänyt kuvat samaan tapaan kuin tässä. Minun kohdallani värit eivät siis tuo lisäarvoa albumille, mutta kuvia on toki mukava katsoa. Pidän erityisesti siitä, että albumiin on valittu pehmeämmät, joskus melkein vesivärimäiset värit. Ne vaikuttavat luonnollisilta ja tässähän on kyse nimenomaan luonnosta, kissasta ja suuresta maailmasta.

Tämän myötä Seitsemän sarjan-sarjishaasteesta on valloitettu viisi kohtaa.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja
222 s.
Ursa 2013
(1. p. 2012)

Maailma on hämmästyttävä, monimuotoinen ja pitkälti selittämätön. Esko Valtaoja ei lannistu vähästä vaan heittää peliin tieteen. Tuloksena on käsikirja kaikesta.

"Mitä teemme kaikella tiedolla? Parempaa maailmaa. Meille ei ole enää sijaa maailmassa, josta tulimme; tiedon portit ovat avautuneet eikä menneisyyteen ole paluuta. Mutta tieto on jäsenneltävä, siitä on koetettava löytää se olennaisin ydin, jonka varaan voi sitten omien halujensa, kykyjensä ja tarpeittensa mukaan rakentaa oman Kaiken käsikirjansa, oppaansa maailmaan. Tämä kirja on minun yritykseni tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä, pariinsataan sivuun."

No kyllä tätä vain saikin odottaa. Jotain kirjan suosiosta kertonee se, että olen kytännyt tätä kirjastosta viime vuoden puolelta asti. Lisää kertoo se, että tämä on näköjään jo neljäs painos. Lienevätkö ensimmäiset painokset olleet niin pieniä vai liekö ihmisten tarve ymmärtää maailmaa niin suuri? Molemmat, luulisin.

Olen lukenut Valtaojan Kotona maailmankaikkeudessa-kirjan joskus vuonna miekka ja kivi. En suoraan sanoen muista siitä mitään muuta kuin sen, että se oli viihdyttävämpi kuin oletin. Tästä muistan ainakin toistaiseksi vähän enemmän, mutta viihdyttävä tämäkin on. Etulipareessa sanotaan, että Valtaoja on tieteen popularisoija ja juuri sitä hän tekee erittäin taidokkaasti. Sitä luulisi, että maailman alkuperää ja tarkoitusta pohtiessa mentäisiin niin tieteellis-filosofisiin sfääreihin ettei tällainen tavallinen pulliainen niistä mitään ymmärtäisi, mutta eipäs sittenkään. Valtaoja kirjoittaa ymmärrettävästi ja mukavan keskustelevasti, ja huumori upposi minuun kuin veitsi voihin. Maailmankaikkeus on hauska paikka.

Kirjan alkupuoli on enemmän tieteellinen, jälkimmäinen puolisko taas filosofinen. Se antaa valmiita vastauksia nykytieteen puitteissa. Valtaojakin sanoo, että tietenkään kaikkea ei vielä tiedetä ja joitakin asioita nyt vain on mahdotonta todistaa tämän hetken teknologisella osaamisellamme. Voimme kuitenkin tehdä paljon hyvin perusteltuja arvailuja joiden kumoamisessa olisi totinen työ.

Tämän opuksen siivittämänä kiihdytän jälleen Kansankynttiläin kokoontumisajoissa kohti sytkäriä. Kategoriana on tällä kertaa IX, Luonnontieteet.

Enni Mustonen: Paimentyttö

Enni  Mustonen: Paimentyttö
363 s.
Otava 2013

On 1800-luvun viimeinen vuosikymmen. Kolmetoistavuotias paimentyttö Ida Eriksson päätyy dramaattisten vaiheiden jälkeen Björkuddenin huvilaan Topeliusten pikkupiiaksi keskelle kulttuurisuvun vireää elämänmenoa. Piikatytön kädet ovat täynnä työtä, mutta Ida on älykäs ja nopea oppimaan. Idalla on vastassaan niin kieli- kuin säätymuuri, mutta vähitellen hän tutustuu vanhenevaan kirjailijaan ja tämän tyttäriin. Idan elämä ottaa aivan uuden suunnan.

Sanotaan heti suoraan, että en napannut tätä mukaan kirjastosta ainakaan kirjailijan nimen vuoksi. Mustonen on tuttu kahden kirjan verran enkä ollut erityisen vaikuttunut hänen tekstistään, vaikka alustavasti suunnittelinkin lukevani lisää joskus hamassa tulevaisuudessa. En edelleenkään voi sanoa olevani erityisen ihastunut Mustoseen tarinankertojana tai henkilöiden luojana, mutta aikakauden kuvaajana hän on mainio ainakin tässä kirjassa. Pidän historiallisista romaaneista, joissa on sitä oikeaa historian tuntua. Tartuin tähän uteliaisuudesta ja varovaisen toiveikkaana, ja kylläpä vain sainkin sitä kaipaamaani historian siipien havinaa.

Tai pikemminkin navetan ja huussin hajua ja kuukautisveren valumista. Joillekin iso hyi, minä puolestani tykkään kun maailma ei ole kiiltokuvamaisen kaunis ja puhdas. Ihan kuin silloin ennen olisi kaikilla ollut steriilit vesivessat ja kätevät kertakäyttösidepaketit. Idalla ei ole edes alushousuja ennen kuin ystävällinen mamselli sellaiset antaa ensimmäisten kuukautisten aikaan. Kirjassa on paljon sinänsä kiinnostavia naishahmoja, jotkut oikeasti eläneitä ja jotkut Mustosen itse keksimiä. Heidän keskinäiset suhteensa olivat joskus monimutkaisiakin ja niiden kautta Mustonen toi esiin ajan säätyeroja. Samanikäiset Ida ja Anna ovat palvelija ja tuleva emäntä, tätä ei orastava ystävyyskään voi muuttaa. Toinen raataa jo leipänsä eteen, toinen taas juoksee pihalla lasten leikeissä. Idalla on syystäkin katkeria ajatuksia.

Ja siinäpä ne Idan viat ovatkin. Satunnaiset katkerat ajatukset ja kateellisuus. Liian täydellinen päähenkilö on ärsyttävää luettavaa. Jos kirja olisi sijoittunut nykyaikaan, olisin varmasti jättänyt sen lukematta. Ida on tottelevainen, nöyrä ja aina parempi kuin muut. Jos joku ei pidä hänestä, kyseinen henkilö on väärässä ja joko vain vastenmielinen tai sitten suorastaan paha. Ida on nätti ja vahva, ja jopa toipuu ihmeenomaisesti onnettomuuden aiheuttamista vakavista vammoista. Ei näin. On vaikea pitää hahmosta, joka on kirjoitettu niin kertakaikkisen pidettäväksi. Topeliukset ja muut kirjan henkilöt olivat mielestäni parempia hahmoja, koska he saivat olla omalaatuisia ja heillä sai olla heikkouksia.

Sekä Lapinvuokon että Jääleinikin kohdalla valitin niiden kaksikielisyydestä, tai pikemminkin siitä miten se ilmeni. Repliikkiä seurasi aina suomennos. Tällä kertaa ei menty ihan niin pitkälle, mutta kyllä ne ruotsinkieliset repliikit silti ottivat aivoon. Ida on kaksikielinen ja kirjassa tehdään kyllä leipätekstissäkin selväksi, että käytännössä kaikki puhuvat ruotsia. Miksi ihmeessä sitä ei siis kohdeltu oletuskielenä ja näin ollen kirjoitettu kirjaan suomeksi? Sitten kun joku puhuu suomea, olisi vain sanottu, että nyt muuten tämä henkilö puhuukin suomea. En ymmärrä mitä näillä ruotsirepliikeillä ajettiin takaa paitsi ehkä omaa ärsytyskynnystäni.

Mutta, kaiken kaikkiaan viihdyttävä kirja. Lukaisin yhdessä päivässä kun sattui olemaan aikaa ja ajankuva tempasi mukaansa. Luen kyllä jatko-osankin sitten kun se ilmestyy. Tämän osan ovat jo lukeneet ainakin Jenni S., Susa ja Maija.

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Tove Jansson:
Muumit ja suuri tuhotulva
(Småtrollen och den
stora översvämnigen, 1945)
54 s.
WSOY 1991

Muumipeikko ja hänen äitinsä ovat etsimässä kadonnutta Muumipappaa. He kokevat monia vaaroja ja säikähdyksiä, mutta ennen pitkää perhe on taas onnellisesti yhdessä. Lopulta Muumit löytävät myös pienen laaksin, kauneimman paikan mitä he ovat koskaan nähneet...

Suureksi häpeäksi joudun tunnustamaan, että en ole lukenut Tove Janssonin Muumi-kirjoja. Sarjakuvat kyllä ja TV-sarjaa katson vieläkin jos sattuu sopivasti kohdalle, mutta kirjat ovat jostain syystä aina jääneet kirjaston hyllyyn. Ajattelin korjata viimeinkin tämän kammottavan aukon sivistyksessäni ja lukea Muumit kronologisessa järjestyksessä sitä mukaan kun tuolta huojuvalta lukupinoltani ehdin.

Ensimmäinen Muumi-kirja sattuikin sopivasti ainakin sään puolesta. Vettä on riittänyt ja välillä upposin ajattelemaan, että miten sitä selviäisi oikein kunnon tulvasta. Näitähän on viime aikoina riittänyt ympäri maailmaa. Ei se suuri tuhotulva kovin suurta osaa kirjassa näytellyt, mutta muuten tämä kyllä oli varsin hurmaava pikku kirjanen.

Takakansi kyllä valehtelee melko lailla. Muumipeikko ja Muumimamma eivät ole etsimässä Muumipappaa. He etsivät mukavaa paikkaa, johon rakentaa talo talvea varten. Muumipappa on hylännyt perheensä ja lähtenyt hattivattien mukaan seikkailemaan. Sain vähän sellaisen kuvan, että Muumipeikko oli vauvamuumi kun tämä tapahtui, eli vuosia on vierinyt. Muumipeikko ja yksinhuoltaja-Mamma törmäävät lopulta Muumipapan jälkiin täysin sattumalta ja löytävät hänet vasta sivulla 48. Muumitalo löytyy muutamaa sivua myöhemmin ja Mamma on kertakaikkisen ällistynyt siitä, että Pappa haluaa heidänkin asuvan siinä. Ilmeisesti syyllisyyden vaivaama Pappa valehtelee etsineensä perhettään lakkaamatta.

Tämä viimeinen siis oma tulkintani, Jansson ei sano Papan valehtelevan, mutta missään koko kirjan aikana ei ole näkynyt pienintäkään viitettä siitä, että Pappa olisi etsinyt perhettään. Henkilökohtaisesti epäilen, että hän vietti railakasta muka-poikamieselämää hattivattien, muikkusten, mymmeleiden ja muiden olentojen kanssa. Ties vaikka Muumipeikolla olisi salassa pidettyjä sisar- ja velipuolia.

Että sellaista muumidraamaa.

Kyyniset tulkinnat unohtaen, mukavaa luettavaa tämä oli. Hauskoja hahmoja, joista olisi mielellään lukenut enemmänkin sekä viihdyttäviä viittauksia satuperinteisiin.

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!
(Call the Midwife: A True Story
 of the East End in the 1950s, 2002)
415 s.
Otava 2012

Jennifer Worth kertoo muistelmissaan lämpöisesti ja maanläheisesti ajastaan kätilönä ja aluesairaanhoitajana nunnien äitiyshuollossa 1950-luvun Lontoon East Endissä.

Kulmilla melskaavat jengit ja kotikäynneillä slummialueiden ahtaissa asunnoissa vaanivat monet taudit, mutta valoa elämään tuovat yhteisöllisyys, ihmisten ystävällisyys sekä monta lasta synnyttäneiden äitien sinnikkyys alkeellisissa oloissa. Myös sattumuksista kätilötovereiden kanssa syntyy nautittavaa tarinointia.

Koska seurasin TV-sarjaa kuin hai laivaa, päätin lukea tämän heti kun  tilaisuus tulisi kohdalla. Kas vain, tämä olikin kirjaston hyllyssä ihan yksinään minua odottamassa. Oletin törmääväni villiin ja vapaaseen kirjastokappaleeseen vasta kesän lopulla, mutta ilmeisesti varauksia olikin sitten vähemmän. Hyvä niin, minun kannaltani siis.

TV-sarjaa seuranneet ja kivien alta pois muuttaneet tietänevät mistä on kysymys. TV-sarja perustuu kirjaan (pikemminkin kirjoihin, tämä on nimittäin trilogian ensimmäinen osa), jonka on kirjoittanut jo edesmennyt Jennifer Worth omien muistelujensa pohjalta. Worth toimi kätilönä 1950-luvun Lontooon East Endin slummeissa ja kerrottavaa riittää.

Kauheutta riittää myös. TV-sarja oli välillä hyvinkin brutaalia ja selkäpiitä karmivaa katsottavaa, ja kirja pistää paikoitellen vieläkin pahemmaksi. Joitakin tarinoita oli muokattu onnellisempaan suuntaan televisiota varten. Kirjaa lukiessa ei voinut muuta kuin kiittää onneaan siitä, että on syntynyt tänne ja nyt. Worthin nuoruudessa Englannin naisten terveydenhuolto oli vielä lapsenkengissä ja koulutetut kätilöt ylellisyys. Naiselta vaadittiin teräksen lujuutta jottei selkä olisi murtunut jatkuvan köyhyyden ja peräkkäisten raskauksien alla. Raskaudet ja synnytykset olivat sekä tuskallisia että hengenvaarallisia. Worth kertoo toki onnellisistakin ihmisistä: elämä oli mitä oli ja sitä oli vain elettävä, oli parempi keskittyä sen valoisiin puoliin. Kuitenkin parhaiten mieleen jäivät ne pimeät puolet, tuska, suru ja välinpitämättömyys. Rankkaa oli.

Worth on mielestäni kohtuullisen rehellinen kertoja ja tiedostaa selvästi miten paljon hän muuttui kätilövuosinaan. Hän oli auttamattoman naiivi saapuessaan East Endiin ja pöyristyi tuon tuostakin paikallisten tekoihin ja tapoihin. Kätilöinä toimineet nunnat sen sijaan olivat jo veteraaneja eivätkä hätkähtäneet turhasta. Muiden kuin Worthin itsensä osalta TV-sarja oli mielestäni antoisampi. Hahmoissa oli enemmän väriä ja syvyyttä. Toisaalta tämähän on tosiaan trilogian aloitus ja nunnista ja Worthin hoitajaystävistä lienee kerrottu enemmän muissa sarjan osissa. Toivottavasti nekin saadaan joskus suomeksi.

Kirjan ovat jo lukaisseet muun muassa Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin avain, Kirjasähkökäyrä ja Vauhkon kirjat ja kirjaimet.

Kansankynttiläin kokoontumisajot starttasivat tämän kirjan myötä, kategoriana XIX eli elämäkerrat ja muistelmat.

/radiohiljaisuus

No ei mennyt ihan putkeen tämä viimeisin vuoden puolikas ainakaan bloggaamisen suhteen.

Lueskelin kyllä silloin kun ehdin eli en kovin usein, mutta ei sitten millään riittänyt energiaa kirjoista kirjoittamiseen asti. Syinä sekä laiskuus (rehellisyys tasapainottanee sitä?) että ihan oikeat kiireet täällä Oikean Elämän saralla. Sitä sattuu.

Kuitenkin, yritän nyt ryhdistäytyä kun kiireetkin ovat vähentyneet. Harmittaa kun en ole jaksanut seurata muitakaan blogeja, varmasti on mennyt ohi paljon mielenkiintoisia juttuja. Mutta jospa ei enää!