Kirsti Manninen & Jouko Raivio: Jumalan ruoska

Kirsti Manninen & Jouko Raivio:
Jumalan ruoska
240 s.
Otava 1991

Johannes Calonius, tuo lavealle tielle kovin helposti lipsahteleva ylioppilas, ja opettajaneiti Matilda Ehrström selvittävät elämän ja kuoleman kysymyksiä pienessä keskisuomalaisessa maalaispitäjässä. Nälkätalvena 1868 kuolema tyhjentää sisä-Suomen torpat ja kylät. Kerjäläisten, tautien ja kaikenlaisen hädän kintereillä liikkuvat myös murhamiehet ja keinottelijat.

Armottomissa oloissa kamppailevaa Pirttisalmen pitäjää kohtaa uusi vastoinkäyminen, kun seurakunnan nuori kappalainen katoaa salamyhkäisesti eikä Venäjältä ostettua hätäviljaa kuulu. Onko kaiken takana Jumalan ruoska? Mikä on synnin palkka, joka viattomilla maksetaan?

Luin sarjan ensimmäisen osan Punavuoren keisarinnan lokakuussa osana lukumaratonia. Pidin kirjasta ja niinpä vain pidin tästäkin. Olen edelleen melkoisen yllättynyt, koska Mannisen Enni Mustosen nimellä kirjoitetut romaanit eivät ainakaan tänä vuonna kolahtaneet yhtään. Onko tämä viini ollut parempaa nuorempana, näkyykö Raivion vaikutus vai mitä on tapahtunut?

Kirjassa eletään tosiaan Herran vuotta 1868 jolloin Jumalan ruoska kuritti maata nälänhätänä. Viikatemies niittää etenkin köyhiä, sairaita, vanhuksia ja pikkulapsia. Matilda ja Johannes asuvat Helsingissä, jossa ruoskan viuhunta ei kuulu niin selvästi. Johanneksen sisaren mies katoaa kuitenkin yllättäen ja niinpä parivaljakko lähtee kohti Pirttisalmea, jota ruoska piiskaa senkin edestä. Nälänhädän ja murhaajan lisäksi pitäjän riesana ovat lahkolaiset, joita johtaa Jumalan ruoskaksi kutsuttu kiihkomielinen saarnaaja.

En edelleenkään ole Johanneksen suurin fani ja jos kirjat olisivat kokonaan hänen näkökulmastaan, saattaisin hyvinkin jättää ne lukematta. Matilda-kappaleet ovat enemmän mieleeni. Ymmärrän silti päätöksen jakaa kertojaääni kahtia: miehenä Johannes pääsee eri paikkoihin kuin Matildan naisena, ja päin vastoin. Kirjan ajankuva onkin sen parasta antia. Viima hyytää ja sudet ulvovat kun matkataan reellä paikasta toiseen, ja tapakulttuuri asettaa omat rajoituksensa. Mieleeni jäi erityisen huvittavana kohtaus, jossa itsevarma ja tietäväinen Matilda ei sittenkään tiedä ihan kaikkea. Missäpä siveä vanhapiika olisikaan tutustunut syntymän saloihin...

- Joko vesi on tullut? hän kysyi, kun pikkupappila jo näkyi peltojen takana.
- Vesikö? ihmettelin hänen kysymystään. - Briitta laittoi kyllä veden kiehumaan heti aamulla.
Pietilän emäntä mutristi suutaan ikään kuin vastaukseni olisi hymyilyttänyt häntä.

 Suosittelen sarjaa mikäli joku on kiinnostunut lukemaan kotimaisia historiallisia dekkareita!