maanantai 31. joulukuuta 2012

Pienehkö yhteenveto

 Vuoden 2012 kirjallisia saavutuksia:
  • blogi perustettu kesäkuussa
  • blogattu 46 kirjaa
  • ...joista 6 oli sarjakuvia
  • ...ja 12 englanninkielistä

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. 19 kategoriaa, joista valloitin vain yhdeksän. No, ei voi mitään. Haaste oli kuitenkin positiivinen kokemus. Löysin sen kautta Mannisen & Raivion dekkarit ja kiinnostuin uudelleenKaari Utrion romaaneista.

Ensi vuodelle olisi luvassa ainakin kaksi haastetta: Seitsemän sarjan-sarjishaaste ja Kansankynttiläin kokoontumisajot. Luvassa on siis toivon mukaan sarjakuvia ja tietokirjoja sekä tietenkin muuta ihan vain huvin vuoksi valittua.

Kirsti Manninen & Jouko Raivio: Jumalan ruoska

Kirsti Manninen & Jouko Raivio:
Jumalan ruoska
240 s.
Otava 1991
Johannes Calonius, tuo lavealle tielle kovin helposti lipsahteleva ylioppilas, ja opettajaneiti Matilda Ehrström selvittävät elämän ja kuoleman kysymyksiä pienessä keskisuomalaisessa maalaispitäjässä. Nälkätalvena 1868 kuolema tyhjentää sisä-Suomen torpat ja kylät. Kerjäläisten, tautien ja kaikenlaisen hädän kintereillä liikkuvat myös murhamiehet ja keinottelijat.

Armottomissa oloissa kamppailevaa Pirttisalmen pitäjää kohtaa uusi vastoinkäyminen, kun seurakunnan nuori kappalainen katoaa salamyhkäisesti eikä Venäjältä ostettua hätäviljaa kuulu. Onko kaiken takana Jumalan ruoska? Mikä on synnin palkka, joka viattomilla maksetaan?


Luin sarjan ensimmäisen osan Punavuoren keisarinnan lokakuussa osana lukumaratonia. Pidin kirjasta ja niinpä vain pidin tästäkin. Olen edelleen melkoisen yllättynyt, koska Mannisen Enni Mustosen nimellä kirjoitetut romaanit eivät ainakaan tänä vuonna kolahtaneet yhtään. Onko tämä viini ollut parempaa nuorempana, näkyykö Raivion vaikutus vai mitä on tapahtunut?

Kirjassa eletään tosiaan Herran vuotta 1868 jolloin Jumalan ruoska kuritti maata nälänhätänä. Viikatemies niittää etenkin köyhiä, sairaita, vanhuksia ja pikkulapsia. Matilda ja Johannes asuvat Helsingissä, jossa ruoskan viuhunta ei kuulu niin selvästi. Johanneksen sisaren mies katoaa kuitenkin yllättäen ja niinpä parivaljakko lähtee kohti Pirttisalmea, jota ruoska piiskaa senkin edestä. Nälänhädän ja murhaajan lisäksi pitäjän riesana ovat lahkolaiset, joita johtaa Jumalan ruoskaksi kutsuttu kiihkomielinen saarnaaja.

En edelleenkään ole Johanneksen suurin fani ja jos kirjat olisivat kokonaan hänen näkökulmastaan, saattaisin hyvinkin jättää ne lukematta. Matilda-kappaleet ovat enemmän mieleeni. Ymmärrän silti päätöksen jakaa kertojaääni kahtia: miehenä Johannes pääsee eri paikkoihin kuin Matildan naisena, ja päin vastoin. Kirjan ajankuva onkin sen parasta antia. Viima hyytää ja sudet ulvovat kun matkataan reellä paikasta toiseen, ja tapakulttuuri asettaa omat rajoituksensa. Mieleeni jäi erityisen huvittavana kohtaus, jossa itsevarma ja tietäväinen Matilda ei sittenkään tiedä ihan kaikkea. Missäpä siveä vanhapiika olisikaan tutustunut syntymän saloihin...
- Joko vesi on tullut? hän kysyi, kun pikkupappila jo näkyi peltojen takana.
- Vesikö? ihmettelin hänen kysymystään. - Briitta laittoi kyllä veden kiehumaan heti aamulla.
Pietilän emäntä
mutristi suutaan ikään kuin vastaukseni olisi hymyilyttänyt häntä.
 Suosittelen sarjaa mikäli joku on kiinnostunut lukemaan kotimaisia historiallisia dekkareita!

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

R. A. Salvatore: Drizztin legenda: Kootut novellit

R. A. Salvatore: Drizztin legenda:
Kootut novellit
(The Legend of Drizzt Anthology:
The Collected Stories, 2011)
338 s.
Jalava 2012
Drizztin legenda kokoaa yhteen kaikki vuosien varrella eri antologioissa ja lehdissä julkaistut Drizzt-novellit. Nämä Drizzt-kirjojen seikkailuja täydentävät tarinat tuovat esiin useita ennen kertomattomia tapauksia mustan haltian vaiheikkaasta elämästä: niihin kuuluvat muun muassa kertomus Drizztin pantteriseuralaisen Guenhwyvarin hämmästyttävästä alkuperästä ja Jarlaxlen ja Entrerin ensikohtaamisesta lohikäärmesisarusten kanssa.

Jäi ilmeisesti vähän Salvatore-putki päälle... Eikä edes nolota! Tässä tapauksessa en niinkään tarttunut kirjaan Drizztin vuoksi vaan näiden muiden hahmojen.

Hyvä niin, Drizztiin keskittyvät novellit olivat nimittäin ne huonoimmat. En oikein jaksa enää jatkuvaa mukasyvällistä olevaisen pohdintaa ja oman navan tuijottelua, jotka molemmat ovat Drizztin lempiharrastuksia raa'an teurastuksen ohella. Teininä sitä jaksoi angstata hänen mukanaan, mutta nyt reaktio on lähinnä "hohhoijaa, seuraava tarina". Drizzt on heti kiinnostavampi kun hänet laitetaan vastakkain moraalisesti harmaiden hahmojen kanssa. Nämä novellit onkin kirjoitettu pääasiassa ennen tätä uusinta Kääpiöiden kodin aloittamaa sarjaa, joten siinäpä se selitys jatkuville dramaattisille monologeille onkin.

Ne muut novellit olivatkin heti mielenkiintoisempia, useampi oli nimittäin kirjoitettu juuri näiden harmaiden tai suorastaan pahojen hahmojen näkökulmasta. Ilokseni huomasin, että joukkoon kuului Se merkillinen miekka, joka kertoo miten Artemis Entreri vahingossa imaisi sisuksiinsa varjojen elinvoimaa. Entrerin ja Jarlaxlen tähdittämä Valotta yössä oli myös varsin hupaisa tarina kaksikon kyseenalaisista puuhista arvoesineiden parissa. Takakannessakin mainittu Guenhwyvarin syntytarina oli ihan kiinnostava, harmi vain kun sekin kompastui pakollisiin teurastuksiin. Olisi kiva lukea vaihteluksi Drizzt-tarina, jossa ei olisi monta sivua pitkiä kolmetoista-örkkiä-tusinassa taisteluita. Ne voi jättää hyvillä mielin lukematta menettämättä mitään olennaista.

Noin yleensäkin kirja oli kyllä ihan luettava. Kokoelmassa oli sekä huonompia että parempia novelleja, se mistä tykkää riippuu siitä kenestä tykkää. En ole lukenut kaikkia sarjan kirjoja, joten kaikki novellit eivät auenneet minulle kokonaan. Oman pienen hämmennyksensä aiheutti suomen kieli yhdistettynä edelliseen, vietin nimittäin koko Toverukset vastakkain-novellin kuvitellen, että Innovindil oli mieshaltia. Ajattelin hieman ihmetellen, että jopas Drizzt on heittäytynyt läheiseksi miesten kanssa, kädestä pitäminen ja otsasuudelmat kun ovat aina olleet näissä erittäin heteroseksuaalisissa kirjoissa naisten juttu. Jopas petyin kun google paljasti, että Innovindil olikin nainen...

torstai 13. joulukuuta 2012

Villy Sørensen: Ragnarök - jumalten tuho

Villy Sørensen: Ragnarök - jumalten tuho
(Ragnarok, en gudefortælling, 1982)
153 s.
Nemo 1998
Olipa kerran maailma, jota hallitsivat aasat eli jumalat. Aasat asuivat Aasamaassa, ja he pelkäsivät Ulkomaan jättiläisten hyökkäystä. Ylijumala Odin keräsi sen varalle Valhallaan taistelussa kuolleita sotureita, joita valkyyriat iltaisin kestitsivät.

Kääpiösepät takoivat jumalille voittamattomia aseita: Torin vasara palasi aina heittäjänsä käteen, Odinin keihästä oli mahdoton pysäyttää, Frein miekka heilutti itse itseään. Sitten oikeudenjumala Balder näki hirvittävää unta maailmanlopusta, ja hänen kauhukseen uni alkoi vähitellen toteutua.


Tämä tarttui käteeni kirjaston hyllystä nimensä vuoksi. Jostain syystä pidän ragnarök sanasta, se rullaa mukavasti kielellä ja siitä huokuu jonkinlainen kova, dramaattinen vimma ja lopullisuus. Oikein loistava sana maailmanlopulle siis. Mukaani kirja lähti ihan vain siksi, että olen kiinnostunut erilaisista mytologioista ja jos jonkinlaisista kansantaruista.

Ragnarök onkin näppärä pieni kirja, jossa Sørensen kertoo Eddan viikinkimytologian tarinoita kaunokirjallisessa muodossa. Yksittäiset tarinat ovat lyhyitä, mutta kuuluvat isompaan kokonaisuuteen. Balderin näkemä pahaenteinen uni alkaa toteutua ja menneet tapahtumat kietoutua yhteen tulevien kanssa. Lukaisin tämän yhdessä illassa, mutta mikäpä estäisi lukemasta vain yhden kappaleen päivässä esimerkiksi yhdessä lasten kanssa. Takakannenkin mukaan kirja on kirjoitettu aikuisille, mutta sopii myös lapsille. Seikkailut ovat vauhdikkaita, väkivallalla ei mässäillä ja oikeastaan ainoa sivu, jota en suosittelisi niille pienimmille ja/tai herkimmille lukijoille, on sivu 142. Sillä sivulla nimittäin kuvataan Lokin saamaan tuskallista rangaistusta. 

Mytologiaa on ylipäätään hieman siistitty eikä kirjassa esimerkiksi sanota suoraan, että sekä kahdeksanjalkainen hevonen Sleipnir että jättisusi Fenris ja maailmankäärme Jörmungandr ovat Lokin lapsia. Mainitsematta jää siten myös se, että Loki on itse asiassa Sleipnirin äiti. Nuo viikingit, varsinaisia satusetiä.

Ragnarök on luettu myös Olipa kerran kirjablogissa.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons
212 s.
Magic Carpet Books 2002
(1. p. 1990)
Cimorene is everything a proper princess is not supposed to be: headstrong, tomboyish, smart. . . .

And bored.

So bored that she runs away to live with a dragon . Soon she's coping with a witch, a jinn, a death-dealing talking bird, a stone prince and some very oily wizards.


Näin sitä mennään nostalgiajunan kyydissä! Olin jo melkein unohtanut miten viihdyttäviä nämä Wreden kirjat ovat. Tämä teos siis aloittaa sarjan The Enchanted Forest Chronicles, joka on myös suomennettu nimellä Lumotun metsän kronikat. Tämän osan suomennoksen nimi on Lohikäärmeen prinsessa. Olen lukenut koko sarjan pariinkiin otteeseen rakkaalla kotimaisella ja nyt tarttui mukaan alkuperäinen englanninkielinen kirja. Ei siksi, että suomennos olisi mitenkään huono, vaan ihan huvin ja urheilun vuoksi. Suomennoksen kansi on muuten mielestäni parempi, Cimorene ja Kazul ovat siinä enemmän sen oloisia kuin lukiessani kuvittelin.

Jos mietitte joululahjaa nuorehkolle henkilölle, sanotaan nyt vaikka 10-13-vuotiaalle (minä siis olen melko surkea arvioimaan mikä kirja on sopiva minkäkin ikäiselle, älkää uskoko minua), tämä olisi vallan mainio vaihtoehto. Kirjassa hihitellään niille perinteisille satuhahmoille ja juonenkäänteille oikein sydämen kyllyydestä. Cimorene erottuu kultatukkaisten prinsessojen joukosta kuin strutsi hanhiparvesta ja paljon huumoria saadaankin irti siitä, minkälainen kaikki muut hahmot olettavat hänen olevan. Hän esimerkiksi aiheuttaa päänvaivaa jos jonkinlaisille urheille prinsseille ja ritareille, koska ei halua tulla pelastetuksi lohikäärmeen luolasta. Eihän tarinan niin pitäisi mennä.

Kirjassa on perinteisen värikäs henkilökaarti prinsessoista lohikäärmeisiin ja velhoihin. Tarina etenee vauhdikkaasti, mutta yllätys yllätys prinsessatarinalle, se mitä kirjassa ei juuri ole on romantiikka. Takakannessa mainittu kiviprinssikään ei valloita (ei edes yritä valloittaa) Cimorenen sydäntä, vaikka tavallista terävämpi prinssi onkin. Senpä takia uskaltaisin suositella tätä myös niille pojille, jotka harvemmin perustavat prinsessatarinoista niiden äh niin ällön rakkaushöpinan (ei omia sanojani) vuoksi. Urheita prinssejä on juu, ja niin on urheita prinsessojakin.