Jonathan Rice: Pokka pitää: Etikettiopas sosiaalisten tikapuiden alapienoille

Jonathan Rice: Pokka pitää: Etikettiopas
sosiaalisten tikapuiden alapienoille
(Keeping Up Apperances: Hyacinth Bucket's
Book of Etiquette for the Socially Less Fortunate, 1996)
189 s.
CN Publishing 2010

Ikisuosittuun Pokka pitää tv-sarjaan perustuva kirja, johon on koottu Hyacinth Bucketin viisautta vuosikausien kynttiläillallisista ja hyväntekeväisyyteen liittyvistä komiteoiden kokouksista. Hänen tietonsa on koottu aistikkaasti sommiteltuun kirjaan, joka auttaa lukijaa viettämään elämänsä Hyacinthin toivomalla tavalla: "Lukekaa minun kirjani älkääkä herranen aika enää tuottako minulle pettymystä."

Kyllä on kirjaa nimellä paiskattu, tuohan on pitkä kuin nälkävuosi. Onpas kuitenkin aivan täydellinen tälle kirjalle! Hyacinthille ei kelpaa kuin paras ja näyttävin, ja mikäs onkaan näyttävämpää kuin pitkä nimi.

Nimen ja kirjan käännöksestä sen verran, että joskus hauska sanavalinta ajaa selkeästi hahmon äänen ohi. Suomenkielinen nimi on hilpeä, mutta sillä ei samaa säälivän ylenkatsovaa sävyä kuin alkuperäisellä. Kääntäjä on myös laittanut Hyacinthin suuhun sanoja, joita hän ei mielestäni käyttäisi. Poppoo, heppa, elukka ja muut vastaavat ovat pikemminkin hänen sukulaistensa ilmaisuja. Hyacinthin kielenkäyttöön ne eivät uskaltaisi ilmaantua.

Suosittelisin kuitenkin kirjaa kaikille, jotka pitävät Pokka pitää-sarjasta. Huumori ei toimi ihan yhtä hyvin kirjana kuin näyttelijöiden voimalla, mutta hauskaa luettavaa se silti on. Ääneen tuli hihitettyä kerta jos toinenkin.

Tyylikkäästi pukeutunut ihminen on tyytyväinen itseensä. Kun ajattelen miehiä ja vaatteita, ajatukseni kääntyvät kammottavasti lankojeni suuntaan. Violetin Bruce pyysi minulta kerran lainaksi bikinejä - niin kuin minulla muka olisi sellaisia vetimiä vaatekomerossani - ja Onslow on luopunut  vaatteista miltei tykkänään. Hän käyttää muutamaa harvaa huonosti istuvaa ja vanunutta vaatepartta ja tulee siten täyttäneeksi itsensä paljastamista koskevat lainkohdat, mutta hänestä on silti aina liikaa näkyvillä.

Hyacinthin motiiveja ja ajatuksia valotetaan lisää. Suhde sisariin ja Richardiin on ehkä kirjan parasta antia. TV-sarjasta sitä ei aina huomaa, mutta kirjassa on hyvin selvää, että Hyacinth rakastaa siskojaan ja miestään. Hän ei pidä Onslow'sta, koska Daisy ansaitsisi jonkun (Hyacinthin mielestä) paremman. Rosen huikentelevaisia tapoja ja suhteita naimisissa oleviin miehiin hän ei tuomitse. Rose on kuka on. Suorastaan herttainen paljastus koski Richardia: hän antaa joka päivä vaimolleen aamusuukon!

Ei Hyacinth silti olisi Hyacinth jos hän ei olisi niin... Hyacinth. Omasta mielestään aina oikeassa, muiden viat huomaa heti ja omiaan ei ikinä näe. Hauska mielikuvitushahmona, raivostuttava oikeassa elämässä. Elizabethin kärsivällisyyttä on pakko ihailla. Minä olisin varmaan vaihtanut maisemaa jos naapurissa asuisi Hyacinth.

Konami Kanata: Chi's Sweet Home 7

Konami Kanata: Chi's Sweet Home:
oma koti kullan kallis 7
(チーズスイートホーム 7, 2010)
160 s.
Sangatsu Manga 2011

Vaikka kotiinpaluussa ilmenee yllättäviä ongelmia, Chin yöllinen seikkailu saa onnellisen päätöksen. Sitten onkin aika tutustua niin uuteen televisioon, fondue-juustoon kuin isän hankkimaan kultakalaan... Myös leikit vasta hankitun kissaystävän kanssa jatkuvat!

Tunnustustetaan, luen myös japanilaista sarjakuvaa eli mangaa kun sopiva sarja sattuu kohdalle. Suomessa on kunnostauduttu ihan kiitettävästi tällä alalla ja yllättävän nopeasti myös. Jokunen vuosi sitten albumit olisi pitänyt tilata kauempaa tai ostaa erikoisliikkeistä, mutta nytpä näitä saa lähikaupasta. En toki lue kaikkia suomennettuja sarjoja, koska ne eivät vastaa makuani, mutta joitakin sentään. Kääntäjille täytyy nostaa hattua, niin taidokasta jälki yleensä on. Ikisuosikkini Fullmetal Alchemistin suomennos päihittää Amerikkalaisen vastineensa mennen tullen.

Mutta asiaan. Vannoutuneena kissafanina olin myyty kun näin Chin ensimmäisen osan kaupan hyllyllä. Että osaakin olla suloinen! Sarjan jujuhan on pieni kissanpentu, joka emosta eksyttyään adoptoidaan hyvään kotiin. Sitten seurataankin miltä maailma näyttää kun on ihan pieni ja/tai kun perhe saa yllättävää perheenlisäystä. Molemmat näkökulmat ovat hauskoja ja mieltä lämmittäviä.

Tässä osassa Chi on edelleen eksyksissä, mutta saa apua kissaystäviltään. Pikkukissa Tulen tarina on Chin surullisempi vastine: ressukka jäi ainoana pahvilaatikkoon ja pärjää nyt omillaan. Toisin kuin Chi, Tule on oppinut selviytymään vaarallisessa kaupunkiympäristössä. Chi-albumit ovat joskus yllättävän vakavia ja murheellisia. Melkein tulee tippa linssiin kun ajattelee miten Chin muistot emosta haalistuvat päivä päivältä.

Ei tämä osa sentään pelkkää synkkyyttä ole. Chi saa maistaa juustofondueta, perheeseen hankitaan uusi televisio ja isällä on salaisuus yläkerrassa. Jos joku väittää ettei Konamilla ole omaa kissaa, en kyllä usko. Sekä kissojen että ihmisten ilmeet ja reaktiot ovat uskottavia, ja sanon tuon kokemuksen syvällä rintaäänellä. Etenkin mököttävä ja vaaniva Chi ovat varsin tutun näköisiä.

Suosittelisin sarjaa kaikille vauvasta vaariin ja etenkin jokaiselle kissafanille.

C. J. Sansom: Luostarin varjot

C. J. Sansom: Luostarin varjot
(Dissolution, 2003)
459 s.
Otava 2011

Kuningas Henrik VIII on irrottanut Englannin kirkon katolisen kirkon vallasta saadakseen eron vaimostaan. Kuninkaan edustajien tehtävänä on selvittää, miten luostarilaitos saataisiin lakkautettua.

Kun Scarnsean luostariin saapunut asiamies löydetään murhattuna, tarkkanäköinen lakimies Matthew Shardlake lähetetään apulaisensa kanssa tutkimaan tapausta. Miehet huomaavat munkkien elävän askeesin sijaan ylellisyydessä ja turmeluksessa. Sitten tapahtuu uusi murha, ja juonien vyyhti vain paisuu.

Kun totuus alkaa paljastua, vaarassa on paitsi Shardlaken henki, myös hänen vakaumuksensa.

Olipas ihanaa lukea historiallinen romaani, jossa historiallisuus ei ole pelkkää sanahelinää.Tällä kertaa sonnan lemun suorastaan haistaa ja hatarien seinien läpi puhaltava viima hyytää selkäpiitä. Sisilian ruusu ja molemmat Mustosen kirjat olivat pettymyksiä tämän suhteen, mikä on tietenkin sääli. Kaipaisin tällaista teosta Suomen historiaan sijoitettuna tai ainakin suomalaisen kirjailijan naputtelemana. Kun ottaa huomioon miten myrskyisä historia Suomallakin on ollut, aiheita luulisi löytyvän.

Luostarin varjot siis sijoittuu 1500-luvun Englantiin, aikaan jona Henrik VIII erosi, mestautti ja noin yleensäkin kohteli kaltoin lukuisia vaimojaan. Pystyäkseen tähän kuningas toimeenpani uskonpuhdistuksen, johon tässä kirjassa viitataan kainosti reformaationa. Kyllä sitä suomenkielisempääkin sanaa saa käyttää kun se kerran on olemassa. Kirjassa vilahtelee oikeitakin historiallisia hahmoja. Suurin osa vain niminä, mutta Thomas Cromwell vaanii kirjan sivuilla ihan "elävänä". Päähenkilö, kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake sen sijaan on mielikuvituksen tuotetta.

Shardlake onkin taitavasti kirjoitettu hahmo. Mies on oman aikansa tuote, jonka sokeat pisteet ovat Kanadan kokoisia. Tykkään kun kirjan henkilöissä on ihan oikeita ja järkeenkäypiä vikoja, vaikka ne sitten saisivatkin minut hakkaamaan päätäni pöytään (juu, Cromwell oli ah niin mukava ja suoraselkäisen rehellinen tyyppi. ...voi elämä.). Etenkin kun tarinan edetessä henkilöt kehittyvät, huomaavat omat vikansa ja tulevat johonkin tulokseen niiden suhteen. Pakko lukea sarjan seuraava osa, jotta tietäisin onko Shardlaken valaistuminen pysyvää laatua ja johtaako se mihinkään!

Sansom on tehnyt mielenkiintoisia valintoja henkilögalleriansa suhteen. Murha ja tutkimus tapahtuvat luostarissa, joten kyseessä on paljolti niin sanotut makkarafestarit (sausage fest = suurin osa kirjan tms. henkilöistä on miehiä). Näistä tärkein on kyttyräselkä, ei siis monenkaan ensimmäinen valinta päähenkilöksi. Shardlaken satunnainen "voi ei, elo julmaa on, ei nainen voi mua rakastaa" ruinaus oli ensin ärsyttävää, etenkin kun kävi ilmi ettei mies muuten ole mitenkään ruma. Sitten koin ahaa-elämyksen: hän angstaa aivan samalla tavalla kuin monet nais- ja etenkin teinityttöhahmot, jotka itseasiassa ovat varsin kauniita. Sen jälkeen valitus oli hysteerisen hauskaa. Joukkoon mahtuu myös tummaihoinen maurilääkäri, veli Guy, ja homoseksuaalisuutensa kanssa kamppaileva veli Gabriel. Monien aikalaistensa tavoin Shardlake suhtautuu kumpaankin epäluuloisesti, mutta sekä Guy että Gabriel ovat mielestäni hyvin kirjoitettuja hahmoja. He ovat enemmän kuin ihonvärinsä tai seksuaalisuutensa. Erikoismaininta kirjan ainoalle merkittävällä naishahmolle, palvelijatar/ hoitaja Alicelle. Siinäpä terävä nuori nainen, joka osaltaan pakottaa Shardlaken pohtimaan omaa maailmankuvaansa.

Miinusta kirja saa vain lopustaan. Murhamysteeri oli mielenkiintoinen ja ratkaisu sinänsä yllättävä (...no, ainakin olisi ollut jos en olisi lukenut loppua ensin. pitää sitä ihmisellä joku pahe olla ja tämä sentään ei haittaa ketään!), mutta loppua ja etenkin viimeistä kappaletta ennen epilogia olisi voinut laajentaa hieman. Nyt se tapahtui autokolarin nopeudella. Lisäksi kirjassa oli muutama häiritsevä kirjoitusvirhe, mikä toki on inhimillistä erehtyväisyyttä.

Otavan nettisivujen mukaan BBC on tekemässä tästä osasta elokuvaa, pääosassa Kenneth Branagh. En oikein osaa kuvitella Shardlakea hänen näköisenään, mutta mikäli sarja ikinä oikeasti toteutuu, liimaudun varmasti ruutuun katsomaan sitä.

Janet Evanovich: Explosive Eighteen

Janet Evanovich: Explosive Eighteen
305 s.
Headline Publishing Group 2011

Before Stephanie can even step foot off Flight 127 from Hawaii to Newark, she’s knee deep in trouble. Her dream vacation turned into a nightmare, she’s flying back to New Jersey solo, and someone who sounds like Sasquatch is snoring in row 22. Worse still, her seatmate never returned to the plane after the L.A. layover. Now he’s dead, in a garbage can, waiting for curbside pickup. His killer could be anyone. The FBI, the fake FBI, and guns-for-hire are all looking for a photograph the dead man was supposed to be carrying.

Only one other person has seen the missing photograph—Stephanie Plum. Now she’s the target, and she doesn’t intend to end up in a garbage can. With the help of an FBI sketch artist Stephanie re-creates the person in the photo. Unfortunately the first sketch turns out to look like Tom Cruise, and the second sketch like Ashton Kutcher. Until Stephanie can improve her descriptive skills, she’ll need to watch her back.

Aivan täydellinen kirja harmaaseen sadesäähän! Evanovichin Stephanie Plumit ovat aina hilpeää luettavaa eikä tämä ole poikkeus. Sen sijaan tämä on poikkeuksellinen sen suhteen, että edellisen osan tapahtumat ovat tässä näkyvästi mukana. Yleensä nämä ovat jokseenkin itsenäisiä osia. Tai ainakin oletan että ovat mukana, seitsemästoista kirja kun on juuri se, joka minulla on lukematta ja johon tässä ilmeisesti viitataan. Eipä se silti menoa haittaa kun salaperäisestä Havaijin lomasta kerrottaan kuitenkin lopulta.

Eli tässä osassa Stephanie sotkeutuu vahingossa liittovaltiotason tutkintaan sen lisäksi, että hoitaa omia hommiaa eli palkkionmetsästäjän tointa. Siinä sitä lystiä riittääkin kun dynaaminen duo Stephanie ja Lula yrittävät napata jos jonkinlaisia karkulaisia kyseenalaisilla keinoilla. Puhumattakaan siitä, että Stephanien mummo on päättänyt alkaa puumaksi ja etsiä itselleen nuoren rattopojan. Kirjaa lukiessa ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa mummon ja Lulan touhuille. Lukijana on helppo nauraa, mutta jos olisin kumpikaan Stephanien vanhemmista, nyyhkisin luultavasti iltaisin tyynyyni.

On kirjassa vakaviakin hetkiä. Stephanien ja hullun palkkamurhaajan kohtaamiset nostavat niskakarvat pystyyn, etenkin se toiseksi viimeinen. Hirveä tilanne ja mielestäni Evanovich kuvaa mallikkaasti Stephanien tunteita sen jälkeen. Myös Lula ja mummo saavat vakavat mietintänsä. Lula ja Stephanie keskustelevat lyhyesti lapsista ja Lulan hahmo saa siitä lisää syvyyttä. Mummo taas, no, antaa tämän lainauksen puhua omasta puolestaan. Keskustelijat ovat mummo ja Stephanie.

"It was so much easier when I was young. You got a boyfriend, and you married him. You had some kids, you got older, one of you died, and that was it."

"Jeez. No true love?"

"There's always been true love, but in my day, you either talked yourself into thinking you had it, or you talked yourself into thinking you didn't need it."

Onpas masentavaa.

Kokonaisuutena suosittelen sarjaa melkeinpä kenelle vain. Hauskaa ja kevyttä rikoskirjallisuutta sekä sopivasti romantiikkaa. Pari ensimmäistä osaa ovat ehkä hivenen huonompia, mutta sitten Evanovich saa kaavansa ja hahmonsa otteeseensa. Näitä suomennetaankin nyt ihan kiitettävää vauhtia ja laatu on oikein hyvää, minä vain olen niin kärsimätön, että luen nämä englanniksi. Ihan pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu!

Enni Mustonen: Jääleinikki

Enni Mustonen: Jääleinikki
255 s.
Otava 2011

Vastavalmistunut sairaanhoitaja Eliisa Hetta löytää ämminsä jäämistöä selvitellessään nipun saksankielisiä kirjeitä ja valokuvan univormupukuisesta miehestä. Kuka on majuri Heinrich Salzmayer?

Vastoin äitinsä Annikin tahtoa Eliisa hankkiutuu töihin Etelä-Saksaan ja ryhtyy selvittämään syntyperänsä salaisuuttaa. Uudessa kotimaassaan hän rakastuu palavasti, mutta suhde joutuu koetukselle, kun vastassa ovat kielimuuri ja ennakkoluulot. Eliisa ei anna kuitenkaan periksi. Matka Alppien maahan muuttaa lopulta hänen koko elämänsä.

Voihan pettymys. Ei tämä sarja ainakaan paremmaksi muuttunut toisen osan myötä. Ne pahuksen saksankieliset repliikitkin olivat selvinneet tähän kirjaan. Kehitin itsekin selviytymisstrategian ihan niitä varten: aina kun silmäni havaitsi saksaa, aivoni käskivät minun hypätä sen rivin yli. Suomennos oli kuitenkin heti perässä kun Eliisa toisteli mitä oli sanottu tai vastasi tavalla, joka kertoi mitä oli sanottu.

Eniten minua kuitenkin nyppii se, että Eliisa viettää hädin tuskin ollenkaan aikaa Lapissa. Viitisenkymmentä sivua Suomessa ja sitten ollaankin jo Saksassa. Toivoin, että Mustonen olisi kertonut 1960-luvun Suomesta, ei se ihan tylsää aikaa ollut täälläkään. Sen sijaan keskitytään Eliisan romanssiin sveitsiläisen lääkärin kanssa. En minä chick littiä halunnut vaan historiallisen romaanin. Ja ketään tuskin yllättää jos sanon, että Eliisa synnyttää Alpeilla tyttären. Haluaako joku arvata mikä pienokaisen nimeksi tuli?

En kuitenkaan luovu vielä kokonaan toivosta Mustosen suhteen. Proosa oli kuitenkin aivan luettavaa ja kirjan lukaisikin yhdessä illassa. Ilmeisesti hänen Järjen ja tunteen tarinoita-sarjansa on vakavampi ja monien mielestä parempi kuin tämä. Taidan yrittää lukea sitä kun ehdin.

Eliisa majailee Saksassa, joten Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdista on nyt luettuna "Suomalaiset maailmalla".

Simon Tofield: Simonin kissa: aidan tuolla puolen

Simon Tofield: Simonin kissa:
aidan tuolla puolen
(Simon's Cat: Beyond the Fence, 2010)
240 s.
Gummerus 2011

Mitä kissat oikeasti tekevät piha-aidan toisella puolen?

Vannoutuneena kissaihmisenä ihastuin ensimmäiseen Simonin kissa-albumiin aivan päättömästi. Kissan ja sen omistajan/palvelijan arkielämä oli hulvatonta menoa ja usein hyvin todenmukaista.

Näin ollen oli suuri harmi, että tässä osassa niitä jokapäiväisiä hassutuksia ei ollutkaan kovin paljoa. Isäntäänsä suivaantunut kissa pakkaa nyyttinsä ja lähtee seikkailemaan suuren maailmaan. Joukkoon mahtuu toki jokunen oikeasti hyvä ja hauska strippi, mutta ei tämä niin hykerryttävä ollut kuin oletin.

Hyvänä puolena oli kuitenkin tasaisen hyvä piirrosjälki. Sitä sopi ihastella vaikka tarina ei niin iskenytkään. Etenkin luontoa kuvaavat paneelit ovat taitavasti piirrettyjä lukuisine pienine yksityiskohtineen.

Malinda Lo: Ash

Malinda Lo: Ash
291 s.
Hodder Children's Books 2010

With her parent both gone, Ash finds herself a servant in the house of her ruthless stepmother and there seems no hope of finding happiness again.

But Ash is unaware of her mother's legacy, and that will lead her to a magical place. A place where love, identity and belonging are waiting...

Takakannen tekstistä sen jo huomaa: Tuhkimo-tarinahan tämä on, kirjaimellisesti. Lo on napannut vanhasta sadusta sen tunnetuimmat piirteet ja laittanut ne uusiin kehyksiin. On orpotyttö, paha äitipuoli ja kaksi sisarpuolta, prinssi ja tanssiaisnaamiaiset ja jopa haltia, joka hankkii tanssiasvaatteet ynnä muut krumeluurit. Uutta on kuitenkin se, että haltia ei toimi hyvää hyvyyttää ja Ash rakastuu prinssin sijaan kuninkaalliseen metsästäjättäreen Kaisaan.

Aivan niin, kyseessä on kahden nuoren naisen välinen romanttinen rakkaus. Tätäpä ei sitten uskalletakaan sanoa niin selvästi takakannessa. Harmihan se on, että kustantajan pitää tällä tavalla kikkailla ja hämätä lukijoita. Ja vielä suurempi harmi ja vääryys on jos kirjasta ei pidä juuri sen lesborakkauden vuoksi. Teos on nimittäin varsin hyvä ja rakkaustarina suloinen ja uskottava kaikessa tavallisuudessaan (eli siihen ei sisälly mitään rakkautta kummempaa taikaa). Parempi tarina kuin Amanda Hockingin Trylle-trilogia jonka äsken luin.

Toisaalta Ashin ja Kaisan suhteen tavallisuus jättää sen kakkossijalle kun pitää valita kirjan kiinnostavin suhde. Ashin ja komean haltian Sidheanin välinen mutkikas yhteys on kiinnostavampi. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että Sidhean oli mystisenä haltiana kiinnostavampi kuin Kaisa, tavallinen ihmisnainen. Ehkä olen vain heikkona yliluonnollisiin olentoihin, jotka käyttäytyvät kuin olisivat yliluonnollisia olentoja? Pidin paljon kirjan lopusta, jossa Ash tekee hyvistä syistä toisenlaisen valinnan kuin nämä paranormaalien komistusten piirittämät neitoset yleensä.

Saa kirja vähän miinustakin, sitä nimittäin olisi voinut tiivistää vähän. Alku on turhan pitkä, koska tapahtumat kuitenkin alkavat rullata kunnolla eteenpäin vasta kun Ash tapaa Kaisan. Joka tapauksessa mainio genrensä edustaja ja toivoisin, että suomennettavaksi päätyisi tätä tasoa olevia nuorten aikuisten kirjoja.

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Enni Mustonen: Lapinvuokko
255 s.
Otava 2010

Rovaniemeläinen Annikki Hallavaara on arvostetun metsänhoitajaperheen ainoa tytär. Hän painaa valkolakin päähänsä keväällä 1939, mutta huoleton ylioppilaskesä päättyy pian sodan kurimukseen.

Annikin valkolakki vaihtuu morsiushuntuun ja vähän myöhemmin jo suruharsoon. Jatkosodan alkaessa saksalaiset saapuvat Rovaniemelle, ja kielitaitoinen nuori nainen ajautuu 20. vuoristoarmeijan esikuntaan sihteerin ja tulkin tehtäviin – kohtalokkain seurauksin.

Risuja takakansitekstin kirjoittajalle! Tuossa yllä on kaksi kappaletta kolmesta ja siinä kolmannessa paljastetaan melkoisen tärkeä juonenkäänne. En oikein ymmärrä miksi se kolmas kappale on edes vaivauduttu kirjoittamaan.

Olen kahta mieltä kirjasta. Toisaalta kirja oli nopealukuinen ja aihe kiinnostava. En ole syventynyt sotakirjallisuuteen sen kummemmin, mutta niissä joita olen silmäillyt on harvemmin mainittu Lappia. Ilmeisesti Etelä-Suomi kiinnostaa enemmän vaikka pohjoisempaakin saisi varmasti jutun juurta moneen kirjaan. Hyvä kun ainakin yksi kirjailija on tarttunut aiheeseen. Lisäksi kirja on trilogian ensimmäinen osa ja muuttuvasta Suomesta lukeminen osittain samojen henkilöiden kautta kiinnostaa.

Kirja ei ollut huono, mutta olisi se voinut olla parempikin. Suurin ongelma oli tarinan kiire: vuodet vilahtivat ohi kuin siivillä eikä mitään pohdittu tarkemmin. Lisäksi kirjassa oli yksi henkilökohtainen inhokkipiirteeni, kaksikielisyys. Annikki puhui saksaa saksalaisten kanssa ja kaikki käännettiin heti perään

- Ein gemütliches Haus, majuri totesi, kun tulimme meidän pihammaalle. Kieltämättä talo näytti kodikkaalta kun...

Lukijaystävällisempää olisi ollut vain mainita jossakin välissä, että niin Annikki ja saksalaiset sitten puhuvat saksaa. Nyt kirjaan tulee turhaa pituuttaa ja kielellä kikkailua, sanotaanhan sama asia kuitenkin suomeksi.

Pidin kirjasta kuitenkin sen verran että lukaisen jatko-osan jossakin välissä ja tutustun luultavasti muuhunkin Mustosen tuotantoon. Osallistun tällä Mustosella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan kategorian "Suomi ja sodat".

Amanda Hocking: Ascend

Amanda Hocking: Ascend
326 s.
Pan MacMillan 2012

Wendy Everly is facing an impossible choice. The only way to save the Trylle from their deadliest enemy is by sacrificing herself. If she doesn't surrender to the Vittra, her people will be thrust into a brutal war against an unbeatable foe. But how can Wendy leave all her friends behind...even if it's the only way to save them?

The stakes have never been higher, because her kingdom isn't the only thing she stands to lose. After falling for both Finn and Loki, she's about to make the ultimate choice...who to love forever. One guy has finally proven to be the love of her life--and now all their lives might be coming to an end.

Everything has been leading to this moment. The future of her entire world rests in her hands--if she's ready to fight for it.
 
Luinpas sitten sen aiemmin mainitun Trylle-trilogian viimeisenkin osan. Täytynee heti alkuun mainita, että tässä kirjassa sanottiin, että peikot eivät käytä kenkiä. Eli otan sanani takaisin sen suhteen, vaikka kaipaisinkin edelleen niitä kulttuurieroja.

Juonellisesti, noh, tämä nyt on genrensä edustaja. Tärkeintä ovat Wendyn suhteet miehenpuoliin, ei brutaali sota jota takakannessa hehkutetaan. Sotaa ei ole nimeksikään ja ne muutamat kuolemat tapahtuvat ei-niin-tärkeille hahmoille valokeilan ulkopuolella. Pliisu kuvaus sodankäynnistä, joka tässä tarkoittaa noin kahta hyökkäystä. Vaikka itse tapahtuman kuvaus olikin tylsä, pisteet Hockingille siitä miten Vittra-klaanin kuninkaasta selvittiin. Aina ei tarvitse mennä sen vaikeimman ja maagisimman kautta.

Wendyn rakkaushuolet ratkesivat naurettavalla tavalla etenkin kun kilpakosijat olivat toistensa kopioita. Wendy sanoo valittunsa olevan luonteeltaan ah niin erilainen kuin laidan yli heitetty, mutta aivan samalla tavalla tämä hänen elämänsä ylisuojelevainen rakkauskin yrittää tehdä päätöksiä Wendyn puolesta. Mikäs siinä jos tykkää tyypistä, mutta kun Wendy ei omien sanojensa mukaan tykkää. Tässä on siis kirjailijan puolesta selkeästi kyse niin sanotusta valehtelusta.

Eniten koko kirjassa ärsytti se, mitä Tovelle tehtiin jotta Wendy saisi syyn heittäytyä valittunsa syliin. Mikään aiemmissa osissa tai edes tässä ei viitannut siihen, että magia tekisi Tovesta väkivaltaisen. Hullun, kyllä, mutta ei tällä tavalla väkivaltaisen. Kirjailija suorastaan salamurhasi hahmon raivatakseen tietä Wendyn (kyseenalaiselle) onnelle.

Kaikenkaikkiaan en pitänyt sarjasta suuremmin. Pakkohan se on kuitenkin myöntää, että luin koko sarjan. Jotain koukuttavaa siinä siis on. Mikäli joku on genrestä kiinnostunut, voi varmasti valita huonomminkin. Ainakaan kukaan Wendyn kosijoista ei varasta hänen autonsa moottoria tai uhkaa raiskata häntä.

Cecelia Ahern: Tyttö peilissä

Cecelia Ahern: Tyttö peilissä
(Girl in the Mirror, 2011)
109 s.
Gummerus 2012

Maagisia ja mieleenpainuvia satuja aikuisille

Lilan isoäidin talossa peilit on peitetty mustilla kankailla, mutta asia ei ole koskaan mietityttänyt Lilaa sen kummemmin. Hääpäivänsä aamuna hän vetää kankaan syrjään peilin edestä ja kumartuu katsomaan itseään hieman liian läheltä - yllättävin seurauksin.

Sydämensä särkenyt mies on keksinyt koneen, jolla voi luoda uusia muistoja, mutta ei osaa päästää vanhoista irti. Hänen koneensa auttaa monia elämään muistonsa uudelleen, ja palkattuaan uuden apulaisen mies päättää antaa itselleenkin toisen mahdollisuuden.

Näin tästä arvosteluja useammassakin blogissa, suurimmaksi osaksi aika positiivisia, ja piti sitten napata mukaani kun kirjastossa sattui eteen. Mukava ja kevyt välipala tämä olikin. Kirjassa siis on kaksi novellia, Tyttö peilissä ja Muistojentekijä. Niitä yhdistää maaginen realismi ja menetyksen tunne, mutta ne ovat silti hyvin erilaisia.

Oma suosikkini oli niminovelli Tyttö peilissä. Pahoja peilejä on käsitelty kirjallisuudessa aiemminkin, mutta Ahern antoi tarinalleen omanlaisensa käänteen. Novelli oli juuri sopivan pituinen: tarinan olemus oli tiivistetty juuri siihen olennaiseen pitkittämättä sitä turhaan. Tarina sinänsä oli yllättävän karmiva ja pidin loppuratkaisusta hyvin paljon. Suuremmitta juonipaljastuksitta sanottakoon, että ei ihan sitä mitä odotin.

Muistojentekijästä en sitten suuremmin pitänytkään. Siinäkin idea sinänsä oli kiinnostava, mutta toteutus levisi kuin Jokisen eväät. En saanut kunnon otetta henkilöistä ja loppu oli varsin mitäänsanomaton. Päähenkilön oli kai tarkoitus olla sympaattinen, mutta minun sympatiani katosivat viimeistään siinä vaiheessa kun hän ei mitenkään auttanut apulaistaan. Toisten asioihin sekaantuvat hahmot ovat yleensä ärsyttäviä, mutta nyt sille olisi sentään ollut perusteltu syy.

Pitää vielä vähän ihmetellä sitä, millä perusteella suomennoksen kansi on tehty. Peilin kyllä ymmärrän, mutta miksi ihmeessä kansi on kirkkaan pinkki ja koristuksia täynnä? Ei oikein vastaa sisältöä. Toki se erottuu hyllystä muiden joukosta, mutta harva miehenpuoli taitaa uskaltaa ottaa kirjan mukaansa. Liikaa chick lit fiiliksiä vaikka kirja ei tuota genreä edustakaan.

Amanda Hocking: Torn

Amanda Hocking: Torn
344 s.
Pan Macmillan 2012

When Wendy Everly first discovers the truth about herself—that she’s a changeling switched at birth—she knows her life will never be the same. Now she’s about to learn that there’s more to the story...

She shares a closer connection to her Vittra rivals than she ever imagined—and they’ll stop at nothing to lure her to their side. With the threat of war looming, her only hope of saving the Trylle is to master her magical powers—and marry an equally powerful royal. But that means walking away from Finn, her handsome bodyguard who’s strictly off limits...and Loki, a Vittra prince with whom she shares a growing attraction.

Torn between her heart and her people, between love and duty, Wendy must decide her fate. If she makes the wrong choice, she could lose everything, and everybody, she’s ever wanted...in both worlds.

Kyseessä on siis Hockingin Trylle-trilogian toinen osa. Lukaisin ensimmäinen osan aiemmin keväällä ja vaikka en siitä suuremmin vaikuttunutkaan, päätin kuitenkin tavata sarjan muutkin osat. Päätöstä voi pitää osana eräänlaista lukuoperaatiotani: yritän saada selvillä mikä nuoria ja vanhempiakin naisia niin kovasti viehättää näissä kimaltavissa vampyyreissa ja rakkauden ympärillä pyörivissä dystopioissa. Tämä sarja siis edustaa glittervampyyreja, tosin tässä tapauksessa ne ovat glitterpeikkoja.

Sanottakoon, että ensimmäinen pettymyksen aihe koko sarjan osalta olivat juuri nuo peikot. Tässähän olisi ollut loistava tilaisuus astua pois glitterglamourista ja luoda uudenlainen paranormaalimaailma, mutta kun ei niin ei. Sarja onkin kuin Prinsessapäiväkirjat kevyellä yliluonnollisella kuorrutuksella. On linnaa ja hienoja tanssiaisasuja ja komeita kilpakosijoita. Hocking olisi edes voinut yrittää tehdä peikkojen kulttuurista jollakin tavalla erilaisen, mutta eipä tainnut sekään kiinnostaa. Peikot kyllä kovasti puhuvat olevansa niin erilaisia ja parempia kuin ihmiset, mutta käyttäytyvät kuitenkin samalla tavalla. Jos lajin ominaispiirteisiin kuuluvat villi tukkapehko ja kenkien vihaaminen, miksi ihmeessä jokainen sliippaa hiuksensa ja kipittää koroissa? Luulisi sen peikkojen lajiylpeyden vaativan tukan föönäämistä entistä muhkeammaksi ja avojaloin hipsuttelun olevan tosipeikon merkki. Kummasti peikkojen moraalikin on yhteneväinen ihmisten kanssa.

Pitäähän se romantiikkakin mainita, siitähän näissä kirjoissa on yleensä kyse. Ensimmäisessä osassa Wendy rakastui Finn Holmesiin siitäkin huolimatta, että jannun mielestä on hyvä idea murtautua keskellä yötä puolituntemattoman tytön makuuhuoneeseen. Tässä osassa vihollisperheen  prinssi Loki pistää vieläkin paremmaksi: hän osallistuu Wendyn kidnappaukseen ja hiippailee yöllä tytön peikkoperheen puutarhassa vokottelemassa yliluonnollisilla voimillaan Wendyä Neitsytsaarille. Niin, eipä tuosta valitusta paikasta voi sanoa mitään mikä ei olisi kaksimielistä. Rakkauslaatikon neljäs kulma on Tove (mielestäni sarjan kiinnostavin hahmo) jonka kanssa Wendyn pitäisi mennä naimisiin. Ah niin ironisesti Tove on kolmikon ainoa, joka Wendyä ei kiinnosta ollenkaan huolimatta tämänkin komeasta ulkonäöstä. Kuka yllättyi kun kävi ilmi, että Tove tykkääkin pojista? En minä ainakaan. Tämän tyyppisissä tarinoissa sankarittarella tuntuu aina olevan alitajuisestikin loistava homotutka.

No, kaikesta huolimatta aion kyllä lukea sarjan päätösosankin. Nämä ovat kuitenkin varsin nopealukuisia "popcornia aivoille"-teoksia. Kyllähän minä nämä juuri tuollaisen hattaralukemisena ymmärränkin, mutta en sitten millään käsitä miksi nämä komeat ja angstaavat vaanijajannut ovat niin ihania. Jos joku tunkisi sisälle minun ikkunastani keskellä yötä, hapuilisin toiseen käteen lähintä aseeksi sopivaa kapinetta ja toiseen kännykkää ja hätänumeroa.

Anni Nykänen: Mummo

Anni Nykänen: Mummo
104 s.
Sammakko 2010

Jokainen tarvitsee oman Mummon! Toimekas Mummo pistää mutkat suoraksi ja asiat ojennukseen uudessa vauhdikkaasti piirretyssä sarjakuva-albumissa. Mummo-albumi on täyspakkaus anarkistisen, ikinuoren Mummon tempauksia. Mummo ei putoa city-Suomen kelkasta vaan painaltaa huivi viipottaen mukaan vesijuoksuun, yhden ihmisen mielenilmaukseen, sudoku-laihdutukseen ja muihin nykyilmiöihin. Vuonna 2009 Mummo valittiin Kemin sarjakuvapäivillä vuoden parhaaksi sarjakuvaksi.

Enkä ihmettele ollenkaan, että valittiin! Mummo on loistava pakkaus sekä hahmona että albumina. Hänellä ei mene sormi suuhun kopeita ja pahasuisia pissiksiä ojentaessa, eikä kukaan hänen näköpiirissään näe nälkää. Hersyvä huumori kumpuaa arjesta ja Mummon iästä. Tämä jos mikä todistaa, että elämän ja vanhuuden ei missään nimessä tarvitse olla tylsää.

Täytyy vielä erikseen ihailla Nykäsen piirrosjälkeä. Kaikki hahmot ovat persoonallisen näköisiä eikä Mummon ystäväpiiristä löydy kahta samannäköistä mummoa tai pappaa. Mummon ja Papan Kissi on aivan ihana ja hellyttävä karvapallo, joka tekisi mieli siepata itselleen albumin sivuilta. Omanlaisensa kuvista tekee myös se, että Nykänen ei anna perinteisten sarjakuvaruutujen rajoittaa luovuuttaan. Jos strippi tarvitsee tilaa ruudun ulkopuolelta, sinne suuntaa Mummokin.

Valloitan tällä albumilla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin kategorian "Sarjakuvakirjallisuus".