Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt - Pitkiä päiviä, arkisia askareita

Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt -
Pitkiä päiviä, arkisia askareita
240 s.
Karisto 2012

Ajanjakso 1860-luvulta 1960-luvulle oli monin tavoin mullistava naisten historiassa. Tuona aikana kouluja käymättömästä, maataloudessa elämäntyönsä tehneestä naisesta tuli vähitellen koulutettu nainen, jolle lähes kaikki ammatit alkoivat olla mahdollisia. Siitäkin huolimatta kodin piiriin kuuluneet työt pysyivät naisen harteilla.

Naisten työt käsittelee maaseudun naisten töitä ja niiden muuttumista Suomessa tällä merkittävällä satavuotiskaudella. Elävästi kirjoitettu teos seuraa naisen askeleita navetasta ja tuvasta koulunpenkille ja konttoriin ja kuvaa, mitä kuului kutojien, kuppareiden, pumpulityttöjen ja monien muiden naisille kuuluneiden töiden tekijöiden pitkiin päiviin. Aikakauden henkiseen ja aineelliseen ilmapiiriin kirjailija on perehtynyt muun muassa Emäntälehden sekä Kotilieden kirjoitusten ja kuvien kautta. Kirja luo kokonaisvaltaisen kuvan kansannaisen oikeuksista, velvollisuuksista ja töistä – töistä, joita ei ole pidetty kovin suuressa arvossa ja jotka huomataan yleensä vasta sitten, kun ne jäävät tekemättä.

Niinpä. Kirjaa lukiessa mieleeni tuli monesti hyvin syvällinen kysymys: niin mihin niitä miehiä oikein tarvitaankaan? Wanhaan hywään aikaan naisten työt olivat raskaita ja päivät loputtoman pitkiä. Maalaistalo oli hukassa ilman ahkeraa ja pätevää emäntää, ja silti kaikenlainen kunnia annettiin yleensä miehille. Epäreilu ei oikein riitä kuvaamaan tilannetta.

Ranta mainitsee teoksen alussa keskittyvänsä kodin arkea pyörittäviin naisiin, ei uraa-uurtaviin ensimmäisiin yliopisto-opiskelijoihin tai tietyn ammatin ensimmäisiin naistyöntekijöihin. Hyvä näin, oli mukavaa lukea menneistä ajoista "ruohonjuuritasolta". Naisten työt antaakin mielestäni hyvän kuvan siitä, millaista tavallisen kansan elämä oli 100 ja risat vuotta sitten. Kaikki oli vaivan takana, jotkut pienemmän kuin toiset, mutta noin yleisesti ottaen elämä oli jatkuvaa puurtamista selviytymisen eteen. Naisen kädet eivät koskaan olleet tyhjät: milloin niillä kannettiin painavia vesisankoja, milloin kilisteltiin sukkapuikkoja tai lypsettiin lehmää. Kaikki oli tosiaankin työn takana.

Mielenkiintoinen kirjan piirre ovatkin niksit, joiden avulla elämästä tehtiin edes vähän helpompaa. Navettaan johtava karkeatekoinen vesikouru saattoi säästää niin selkää kuin työhön käytettävää aikaakin. Ranta kertoo yksityiskohtaisesti esimerkiksi miten pyykki pestiin ja juusto tehtiin, ja mielestäni nämä ovatkin kirjan parasta antia. Kuvailujen kautta menneen ajan näkee miltei silmiensä edessä ja esiäitejämme voi vain ihailla. Jos laivat olivat puuta ja miehet rautaa, naiset olivat timantteja.

Tämä teos hoitaa Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin "Tietokirjallisuus"-osaston.

Alexander McCall Smith: Tears of the Giraffe

Alexander McCall Smith:  
Tears of the Giraffe
217 s.
Abacus 2003

Precious Ramotswe is the eminently sensible and cunning proprietor of the only ladies' detective agency in Botswana. In Tears of the Giraffe she tracks a wayward wife, uncovers an unscrupulous maid, and searches for an American man who disappeared into the plains many years ago. In the midst of resolving uncertainties, pondering her impending marriage to a good, kind man, Mr. J. L. B. Matekoni, and the promotion of her talented secretary (a graduate of the Botswana Secretarial College, with a mark of 97 per cent), she also finds her family suddenly and unexpectedly increased by two.

Naisten etsivätoimisto nro 1 tuli televisiosta jokin aika sitten ja katsoin joka osan. Se oli ihastusta ensisilmäyksellä. Kerrankin poliisisarja, jossa rikokset ovat hieman maanläheisimpiä ja etsivänä toimii älykäs nainen, joka ei kipitä rikospaikalle korkokengissä. Lisäksi tapahtumapaikka on Afrikka, ei amerikkainen suurkaupunki.

TV-sarja olikin hyvä pohja tälle kirjalle, tämä kun on sarjan toinen osa. Niiden, jotka eivät tunne Mma Ramotswea, olisi mielestäni parasta aloittaa suosiolla ensimmäisestä osasta. Jotkut juonenkäänteet nimittäin jatkavat suoraan siitä mihin edellisesessä osassa jäätiin. Itselläni oli kuitenkin niin paljon tietoa sarjasta, että mukaan hyppääminen kesken matkaa ei haitannut lukukokemusta. Kirjassa on paljon samaa kuin TV-sarjassa, mutta erojakin löytyy. Suurimpana lienevät nuo kaksi uutta perheenjäsentä, jotka tulivat minulle mukavana yllätyksenä.

Harvoin sitä saa tilaisuuden kuvailla rikoskirjallisuutta sanalla hurmaava, mutta juuri sellainen tämä oli. Mma Ramotswe ja Mr J. L. B. Matekoni ovat niin lämminsydämisiä ja omalla tavallaan tavallisia, että heistä ei voi olla pitämättä. McCall Smith rakastaa selvästi sekä hahmojaan että Botswanaa, joskus ehkä vähän liikaakin. Ympäristön ja kulttuurin kuvauksia oli mukavaa lukea, mutta välillä kirjailija innostuu paasaamaan paikallisista hyveistä saarnaksi asti. Tarinan kannalta jopa useamman sivun pituiset luennot tökkivät. Näiltä osin teos olisi mielestäni kaivannut hieman tiivistämistä. Toinen vaihtoehto olisi ollut näyttää hyveet tarinan tapahtumien kautta sen sijaan, että joku hahmoista pohtii niitä yksin hiljaa mielessään.

Rikosromaanille yllättäen rikokset tuntuivat olevan tässä pelkkä sivujuoni. Suurin osa tarinasta keskittyi Mma Ramotsween ja Mr J. L. B. Matekoniin (kumpaankin viitataan muuten aina näillä nimillä, oli puhuja tai ajattelija kuka tahansa), joilla kummallakin oli monta rautaa tulessa. Eipä tuo lukukomusta haitannut, raudat kun olivat varsin viihdyttäviä, ja odotankin suurella mielenkiinnolla jatko-osien lukemista.

Tears of the Giraffe on ilmestynyt suomeksi Otavan toimesta vuonna 2004 nimellä Kirahvin kyyneleet.

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Milla Keränen: Sisilian ruusu
360 s.
Gummerus 2012

Rosalia elää Sisilian auringon alla punaisten ruusujen ja norjien oliivipuiden lomassa. Hän viettää päivänsä seurustellen punakupolisissa huvimajoissa ja hakee viilennystä puutarhan suihkulähteistä. Yhteisöä kuohuttaa tieto Keisarista, joka on tulossa meren takaa synnyinsaarelleen. Hänen mukanaan palaa myös Salvatore, Rosalian tuleva aviomies.

Mutta Rosalia ei välitä avioliitosta. Hänen sieluaan polttaa halu päästä näkemään suuren maailman ihmeet. Hän haluaa tutustua maanpiireihin, jotka saraseenitiedemies Al-Idrisi on hopeakarttaansa kaivertanut. Kaikki entinen kuitenkin unohtuu, kun hän löytää luostarin puutarhasta mystisen, haavoittuneen olennon, jota alkaa salaa tavata öisin. Vaalea muukalainen on kaunein Rosalian koskaan näkemä mies – vai onko hän sittenkin Jumalan Enkeli?

Aloitetaan positiivisella: kirjan kieli on erittäin sujuvaa luettavaa ja paikoitellen hyvin kaunistakin. Kun Keränen kuvailee ympäristöä Rosalian silmien kautta, tekstistä suorastaan huokuu lämpö ja Välimeren tunnelma. Tekisi melkein mieli pakata laukut ja lähteä lomalle tavoittelemaan Sisilian hehkua.

Mutta mutta, sepä onkin sitten niitä harvoja asioita joista pidin kirjassa ja ainoa asia, jonka vuoksi edes viitsin lukea sen loppuun. Viimeisen sivun jälkeen mielessä oli vain kysymys: mikä tämän kirjan pointti oli? Se ei ole kovinkaan kehuttava ajankuvaus mikä on pitkä miinus historialliselle romaanille. Jos vuosisataa ja keisarin nimeä ei olisi mainittu muualla, en olisi osannut sijoittaa kirjaa minnekään kohtaa aikajanalla. Ympäristön kuvauksena kaunis, ajankuvana mitäänsanomaton.

Kirja ei myöskään ole kummoinen romanssi. Enkeli tuskin puhuu joten hahmojen välistä dialogia ei ole nimeksikään, ja lähinnä Rosalia katselee häntä. Keräsen kunniaksi on tosin sanottava, että Rosalien pakkomiellettä ei kuvata mitenkään ihanteellisena rakkautena. Suurin osa niin sanotusta romanssista tapahtuu Rosalian pään sisällä, jossa "enkeli" on, no, jumalallinen enkeli ja palvonnan kohde. Ainakin minulle välittyi kuva suorastaan uskonnollisesta hurmiosta ja suojattua elämää eläneen nuoren naisen villistä mielikuvituksesta.

En muuten pitänyt Rosaliasta. Jos päähenkilö on itsekäs ja tekopyhä valehtelija, odotan hänen saavan ansionsa mukaan. Niin ei käynyt ja Rosalia vaikutti hyvin vastenmieliseltä hahmolta, joka ei oppinut mitään tarinan aikana. Ja ajasta puheen ollen, se aikamatkustus. Mitä siitä nyt sanoisi? Omituinen lisäelementti, joka sai minut haistamaan jatko-osan "enkelin" näkökulmasta kerrottuna.

Totta puhuen olisin lukenut tarinan mieluummin Rosalien sisaren, Florianan, näkökulmasta. Hän oli mielenkiintoinen hahmo, jonka kautta wanha aika heräsi eloon paremmin kuin Rosalian. Ehkä kirjan suurin ongelma olikin väärä päähenkilö? Joka tapauksessa Keränen on mielestäni lupaava kirjailija. Kieli on jo hallussa paremmin kuin monella muulla, toivottavasti juoni ja henkilötkin onnistuvat tulevaisuudessa paremmin.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja viivaan yli alakategorian "kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset".

Kuka?

29-vuotias nainen, jolla on taskussaan FM-paperit. Asuinpaikan koordinaatit osoittavat Pohjois-Suomeen. Oikeassa elämässä tunnetaan yllättäen Titaniaa tavanomaisemmalla nimellä.

Mikä?

Blogi lukemastani kirjallisuudesta.

Miksi?

Oivallinen syy ja tilaisuus kirjoittaa ja keskustella kirjoista.