Pienehkö yhteenveto

 Vuoden 2012 kirjallisia saavutuksia:

• blogi perustettu kesäkuussa
• blogattu 46 kirjaa
• ...joista 6 oli sarjakuvia
• ...ja 12 englanninkielistä

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. 19 kategoriaa, joista valloitin vain yhdeksän. No, ei voi mitään. Haaste oli kuitenkin positiivinen kokemus. Löysin sen kautta Mannisen & Raivion dekkarit ja kiinnostuin uudelleenKaari Utrion romaaneista.

Ensi vuodelle olisi luvassa ainakin kaksi haastetta: Seitsemän sarjan-sarjishaaste ja Kansankynttiläin kokoontumisajot. Luvassa on siis toivon mukaan sarjakuvia ja tietokirjoja sekä tietenkin muuta ihan vain huvin vuoksi valittua.

Kirsti Manninen & Jouko Raivio: Jumalan ruoska

Kirsti Manninen & Jouko Raivio:
Jumalan ruoska
240 s.
Otava 1991

Johannes Calonius, tuo lavealle tielle kovin helposti lipsahteleva ylioppilas, ja opettajaneiti Matilda Ehrström selvittävät elämän ja kuoleman kysymyksiä pienessä keskisuomalaisessa maalaispitäjässä. Nälkätalvena 1868 kuolema tyhjentää sisä-Suomen torpat ja kylät. Kerjäläisten, tautien ja kaikenlaisen hädän kintereillä liikkuvat myös murhamiehet ja keinottelijat.

Armottomissa oloissa kamppailevaa Pirttisalmen pitäjää kohtaa uusi vastoinkäyminen, kun seurakunnan nuori kappalainen katoaa salamyhkäisesti eikä Venäjältä ostettua hätäviljaa kuulu. Onko kaiken takana Jumalan ruoska? Mikä on synnin palkka, joka viattomilla maksetaan?

Luin sarjan ensimmäisen osan Punavuoren keisarinnan lokakuussa osana lukumaratonia. Pidin kirjasta ja niinpä vain pidin tästäkin. Olen edelleen melkoisen yllättynyt, koska Mannisen Enni Mustosen nimellä kirjoitetut romaanit eivät ainakaan tänä vuonna kolahtaneet yhtään. Onko tämä viini ollut parempaa nuorempana, näkyykö Raivion vaikutus vai mitä on tapahtunut?

Kirjassa eletään tosiaan Herran vuotta 1868 jolloin Jumalan ruoska kuritti maata nälänhätänä. Viikatemies niittää etenkin köyhiä, sairaita, vanhuksia ja pikkulapsia. Matilda ja Johannes asuvat Helsingissä, jossa ruoskan viuhunta ei kuulu niin selvästi. Johanneksen sisaren mies katoaa kuitenkin yllättäen ja niinpä parivaljakko lähtee kohti Pirttisalmea, jota ruoska piiskaa senkin edestä. Nälänhädän ja murhaajan lisäksi pitäjän riesana ovat lahkolaiset, joita johtaa Jumalan ruoskaksi kutsuttu kiihkomielinen saarnaaja.

En edelleenkään ole Johanneksen suurin fani ja jos kirjat olisivat kokonaan hänen näkökulmastaan, saattaisin hyvinkin jättää ne lukematta. Matilda-kappaleet ovat enemmän mieleeni. Ymmärrän silti päätöksen jakaa kertojaääni kahtia: miehenä Johannes pääsee eri paikkoihin kuin Matildan naisena, ja päin vastoin. Kirjan ajankuva onkin sen parasta antia. Viima hyytää ja sudet ulvovat kun matkataan reellä paikasta toiseen, ja tapakulttuuri asettaa omat rajoituksensa. Mieleeni jäi erityisen huvittavana kohtaus, jossa itsevarma ja tietäväinen Matilda ei sittenkään tiedä ihan kaikkea. Missäpä siveä vanhapiika olisikaan tutustunut syntymän saloihin...

- Joko vesi on tullut? hän kysyi, kun pikkupappila jo näkyi peltojen takana.
- Vesikö? ihmettelin hänen kysymystään. - Briitta laittoi kyllä veden kiehumaan heti aamulla.
Pietilän emäntä mutristi suutaan ikään kuin vastaukseni olisi hymyilyttänyt häntä.

 Suosittelen sarjaa mikäli joku on kiinnostunut lukemaan kotimaisia historiallisia dekkareita!

R. A. Salvatore: Drizztin legenda: Kootut novellit

R. A. Salvatore: Drizztin legenda:
Kootut novellit
(The Legend of Drizzt Anthology:
The Collected Stories, 2011)
338 s.
Jalava 2012

Drizztin legenda kokoaa yhteen kaikki vuosien varrella eri antologioissa ja lehdissä julkaistut Drizzt-novellit. Nämä Drizzt-kirjojen seikkailuja täydentävät tarinat tuovat esiin useita ennen kertomattomia tapauksia mustan haltian vaiheikkaasta elämästä: niihin kuuluvat muun muassa kertomus Drizztin pantteriseuralaisen Guenhwyvarin hämmästyttävästä alkuperästä ja Jarlaxlen ja Entrerin ensikohtaamisesta lohikäärmesisarusten kanssa.

Jäi ilmeisesti vähän Salvatore-putki päälle... Eikä edes nolota! Tässä tapauksessa en niinkään tarttunut kirjaan Drizztin vuoksi vaan näiden muiden hahmojen.

Hyvä niin, Drizztiin keskittyvät novellit olivat nimittäin ne huonoimmat. En oikein jaksa enää jatkuvaa mukasyvällistä olevaisen pohdintaa ja oman navan tuijottelua, jotka molemmat ovat Drizztin lempiharrastuksia raa'an teurastuksen ohella. Teininä sitä jaksoi angstata hänen mukanaan, mutta nyt reaktio on lähinnä "hohhoijaa, seuraava tarina". Drizzt on heti kiinnostavampi kun hänet laitetaan vastakkain moraalisesti harmaiden hahmojen kanssa. Nämä novellit onkin kirjoitettu pääasiassa ennen tätä uusinta Kääpiöiden kodin aloittamaa sarjaa, joten siinäpä se selitys jatkuville dramaattisille monologeille onkin.

Ne muut novellit olivatkin heti mielenkiintoisempia, useampi oli nimittäin kirjoitettu juuri näiden harmaiden tai suorastaan pahojen hahmojen näkökulmasta. Ilokseni huomasin, että joukkoon kuului Se merkillinen miekka, joka kertoo miten Artemis Entreri vahingossa imaisi sisuksiinsa varjojen elinvoimaa. Entrerin ja Jarlaxlen tähdittämä Valotta yössä oli myös varsin hupaisa tarina kaksikon kyseenalaisista puuhista arvoesineiden parissa. Takakannessakin mainittu Guenhwyvarin syntytarina oli ihan kiinnostava, harmi vain kun sekin kompastui pakollisiin teurastuksiin. Olisi kiva lukea vaihteluksi Drizzt-tarina, jossa ei olisi monta sivua pitkiä kolmetoista-örkkiä-tusinassa taisteluita. Ne voi jättää hyvillä mielin lukematta menettämättä mitään olennaista.

Noin yleensäkin kirja oli kyllä ihan luettava. Kokoelmassa oli sekä huonompia että parempia novelleja, se mistä tykkää riippuu siitä kenestä tykkää. En ole lukenut kaikkia sarjan kirjoja, joten kaikki novellit eivät auenneet minulle kokonaan. Oman pienen hämmennyksensä aiheutti suomen kieli yhdistettynä edelliseen, vietin nimittäin koko Toverukset vastakkain-novellin kuvitellen, että Innovindil oli mieshaltia. Ajattelin hieman ihmetellen, että jopas Drizzt on heittäytynyt läheiseksi miesten kanssa, kädestä pitäminen ja otsasuudelmat kun ovat aina olleet näissä erittäin heteroseksuaalisissa kirjoissa naisten juttu. Jopas petyin kun google paljasti, että Innovindil olikin nainen...

Villy Sørensen: Ragnarök - jumalten tuho

Villy Sørensen: Ragnarök - jumalten tuho
(Ragnarok, en gudefortælling, 1982)
153 s.
Nemo 1998

Olipa kerran maailma, jota hallitsivat aasat eli jumalat. Aasat asuivat Aasamaassa, ja he pelkäsivät Ulkomaan jättiläisten hyökkäystä. Ylijumala Odin keräsi sen varalle Valhallaan taistelussa kuolleita sotureita, joita valkyyriat iltaisin kestitsivät.

Kääpiösepät takoivat jumalille voittamattomia aseita: Torin vasara palasi aina heittäjänsä käteen, Odinin keihästä oli mahdoton pysäyttää, Frein miekka heilutti itse itseään. Sitten oikeudenjumala Balder näki hirvittävää unta maailmanlopusta, ja hänen kauhukseen uni alkoi vähitellen toteutua.

Tämä tarttui käteeni kirjaston hyllystä nimensä vuoksi. Jostain syystä pidän ragnarök sanasta, se rullaa mukavasti kielellä ja siitä huokuu jonkinlainen kova, dramaattinen vimma ja lopullisuus. Oikein loistava sana maailmanlopulle siis. Mukaani kirja lähti ihan vain siksi, että olen kiinnostunut erilaisista mytologioista ja jos jonkinlaisista kansantaruista.

Ragnarök onkin näppärä pieni kirja, jossa Sørensen kertoo Eddan viikinkimytologian tarinoita kaunokirjallisessa muodossa. Yksittäiset tarinat ovat lyhyitä, mutta kuuluvat isompaan kokonaisuuteen. Balderin näkemä pahaenteinen uni alkaa toteutua ja menneet tapahtumat kietoutua yhteen tulevien kanssa. Lukaisin tämän yhdessä illassa, mutta mikäpä estäisi lukemasta vain yhden kappaleen päivässä esimerkiksi yhdessä lasten kanssa. Takakannenkin mukaan kirja on kirjoitettu aikuisille, mutta sopii myös lapsille. Seikkailut ovat vauhdikkaita, väkivallalla ei mässäillä ja oikeastaan ainoa sivu, jota en suosittelisi niille pienimmille ja/tai herkimmille lukijoille, on sivu 142. Sillä sivulla nimittäin kuvataan Lokin saamaan tuskallista rangaistusta. 

Mytologiaa on ylipäätään hieman siistitty eikä kirjassa esimerkiksi sanota suoraan, että sekä kahdeksanjalkainen hevonen Sleipnir että jättisusi Fenris ja maailmankäärme Jörmungandr ovat Lokin lapsia. Mainitsematta jää siten myös se, että Loki on itse asiassa Sleipnirin äiti. Nuo viikingit, varsinaisia satusetiä.

Ragnarök on luettu myös Olipa kerran kirjablogissa.

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons

Patricia C. Wrede: Dealing with Dragons
212 s.
Magic Carpet Books 2002
(1. p. 1990)

Cimorene is everything a proper princess is not supposed to be: headstrong, tomboyish, smart. . . .

And bored.

So bored that she runs away to live with a dragon . Soon she's coping with a witch, a jinn, a death-dealing talking bird, a stone prince and some very oily wizards.

Näin sitä mennään nostalgiajunan kyydissä! Olin jo melkein unohtanut miten viihdyttäviä nämä Wreden kirjat ovat. Tämä teos siis aloittaa sarjan The Enchanted Forest Chronicles, joka on myös suomennettu nimellä Lumotun metsän kronikat. Tämän osan suomennoksen nimi on Lohikäärmeen prinsessa. Olen lukenut koko sarjan pariinkiin otteeseen rakkaalla kotimaisella ja nyt tarttui mukaan alkuperäinen englanninkielinen kirja. Ei siksi, että suomennos olisi mitenkään huono, vaan ihan huvin ja urheilun vuoksi. Suomennoksen kansi on muuten mielestäni parempi, Cimorene ja Kazul ovat siinä enemmän sen oloisia kuin lukiessani kuvittelin.

Jos mietitte joululahjaa nuorehkolle henkilölle, sanotaan nyt vaikka 10-13-vuotiaalle (minä siis olen melko surkea arvioimaan mikä kirja on sopiva minkäkin ikäiselle, älkää uskoko minua), tämä olisi vallan mainio vaihtoehto. Kirjassa hihitellään niille perinteisille satuhahmoille ja juonenkäänteille oikein sydämen kyllyydestä. Cimorene erottuu kultatukkaisten prinsessojen joukosta kuin strutsi hanhiparvesta ja paljon huumoria saadaankin irti siitä, minkälainen kaikki muut hahmot olettavat hänen olevan. Hän esimerkiksi aiheuttaa päänvaivaa jos jonkinlaisille urheille prinsseille ja ritareille, koska ei halua tulla pelastetuksi lohikäärmeen luolasta. Eihän tarinan niin pitäisi mennä.

Kirjassa on perinteisen värikäs henkilökaarti prinsessoista lohikäärmeisiin ja velhoihin. Tarina etenee vauhdikkaasti, mutta yllätys yllätys prinsessatarinalle, se mitä kirjassa ei juuri ole on romantiikka. Takakannessa mainittu kiviprinssikään ei valloita (ei edes yritä valloittaa) Cimorenen sydäntä, vaikka tavallista terävämpi prinssi onkin. Senpä takia uskaltaisin suositella tätä myös niille pojille, jotka harvemmin perustavat prinsessatarinoista niiden äh niin ällön rakkaushöpinan (ei omia sanojani) vuoksi. Urheita prinssejä on juu, ja niin on urheita prinsessojakin.

Guy Delisle: Shenzhen

Guy Delisle: Shenzhen
(Shenzhen, 2000)
147 s.
WSOY 2010

Kanadalainen Guy Delisle on lähetetty kolmeksi kuukaudeksi Kiinaan työskentelemään paikallisella animaatioelokuvastudiolla. Tässä ainutlaatuisessa päiväkirjassa hän kuvaa huvittavia havaintojaan Shenzhenin erityistalousalueelta ja kielimuurista huolimatta solmimiaan ihmissuhteita.

Palkittu tekijä kertoo epäilyksistään, väärinkäsityksistä ja yllätyksistä, joita elämä Kiinan yhteiskunnassa länsimaalaiselle tarjoaa. Hän annostelee elävällä otteella anekdootteja kulttuurieroista, kiinalaisesta arjesta ja työnteosta ulkomailla.

Tykkäsin sekä Pjongjangista että Merkintöjä Burmasta, joten pitihän se tämäkin lukea. Tämä on ensimmäinen näistä Delislen matkakertomuksista, jotka tuli siis puolivahingossa luettua nämä väärässä järjestyksessä. No, mitäs pienistä kun ei pienetkään meistä, eihän näissä yhtenäistä juonta ole.

Mutta kyllä tästä huomaa, että tämä on ensimmäinen teos. Piirrosjäljen suhteen tyyli on tasaisen hyvää kautta kirjan, mutta pidän kuitenkin enemmän noiden toisten osien hieman suuremmasta selkeydestä. Kaiken kaikkiaan Shenzhenistä jää kovin tumma vaikutelma, mutta toisaalta niin taisi jäädä Delislelle itselleenkin. Ehkäpä värityksen on tarkoitus korostaa kaupungin harmautta ja Delislen omaa eristäytyneen yksinäisyyden tunnettaan. Välillä lukeminen jopa ahdisti, ikään kuin ne hotellin seinät olisivat kaatuneet minun päälleni.

Toinen silmääni pistänyt seikka oli se, miten paljon vähemmän tässä kirjassa on poliittista kommentointia. Burmaan tätä ei ehkä kannata verrata, koska Delisle oli siellä koti-isänä vaimonsa kylkiäisenä. Sen sijaan hän oli Kiinassa samanlaisissa työtehtävissä kuin Pohjois-Koreassakin. Oletinkin, että Kiinan yhteiskuntaa ruoditaan samaan tapaan kuin Pohjois-Korean. Ei kuitenkaan, tämä on tavallaan henkilökohtaisempi matkakuvaus. Delisle kertoo kiinalaisista tavoista ja kulttuurista (oma kiinnostukseni Kiinaa kohtaan laski kuin lehmänhäntä kun Delisle kuvasi paikallisia vessoja), ja on innokas kokeilemaan kaikkea. Hyvä kun joku on, ei minusta vain olisi koiraa syömään.

Delisleltä on suomennettu myös Merkintöjä Jerusalemista, joka on ihan pakko lukea heti kun tilaisuus tulee. Sen verran koukuttavia ja kiinnostavia nämä ovat.

Minun lisäkseni Shenzen ovat lukeneet ainakin Salla, Tessa ja Zephyr.

Anni Polva: Tiina ottaa vastuun

Anni Polva: Tiina ottaa vastuun
164 s.
Karisto 1987
(1. p. 1976)

Tiinan rakas mummo on sairastunut vakavasti ja Tiina lähetetään kesäloman ajaksi maalle hänelle avuksi. Juha on tietysti onneton, mutta keksii sitten, että mummo tarvitsee aivan varmasti miehistäkin apua: eihän Tiina osaa edes pilkkoa polttopuita! Ja niinpä mummo saakin sitten kaksi tehokasta apulaista, jotka hoitavat hänen talouttaa enemmän tai vähemmän näppärästi!

Lukaisin yhden Tiinan lokakuun lukumaratonin aikana ja olihan se varsinainen nostalgiapaketti. Piti lainata toinenkin kun kaipasin jotain kevyempää lukemista. Näitä tuli ahmittua kerran jos toisenkin nuorempana ja kun nyt asiaa ajattelee, niin Tiina on varmasti vaikuttanut siihen millainen nainen minusta sitten loppujen lopuksi onkaan tullut. Tiina ja toinen ikisuosikkini, Astrid Lindgrenin Ronja, ovat itsepäisiä, itsenäisiä ja vakaasti sitä mieltä, että he ovat vähintäänkin poikien veroisia. Tärkeitä asioita, joitaa soisin vanhempien opettavan kaikille tytöille pienestä lähtien.

Näkyyhän aikakausien muutos toki Tiinoissa. Tiina haluaa olla Juhan sihteeri ja huolehtia tästä, ja mummon mökillä työt on jaettu Tiinan ja Juhan juttuihin. Toisaalta mummo tekee kaiken itse ja roolit määräytyvät kuitenkin enemmän Tiinan ja Juhan luonteiden mukaan. Juhalta sujuu myös pannukakkujen paistelu, mutta en minäkään antaisi Tiinalle kirvestä käteen, vainajiahan siinä tosiaan tulisi. Sukupuoliroolit näkyvät eniten Tiinan kotona, jossa äiti pyörittää taloutta isän käydessä töissä. Olisi todella mielenkiintoista nähdä millainen 2000-luvun Tiina olisi! Jotenkin kuvittelen hänet pelaamassa jääkiekkoa, skeittaamassa ja harrastamassa taistelulajeja, vaikka näinhän tekevät oikeastikin monet tytöt. Mikä sitten olisi sellainen asia, joka herättäisi samalla lailla ihmetystä ja jopa paheksuntaa kuin Tiinan raju "poikamaisuus" hänen aikanaan?

Samanlainen hyväsydäminen tohelo hän kuitenkin olisi. Tiina ottaa vastuun-kirjassa Tiinalla on edessään kasvun paikat ja se tosiaan tarkoittaa myös vastuun ottamista. Hän saa huolehdittavakseen mummon talouden lehmineen kaikkineen eikä pidä tätä mitenkään pahana. Autettava on kun kerran apua tarvitaan. Silmääni pisti yllättäen kirjan uskonnollinen sävy, mikä selittynee kuolema-aiheella. Mummo puhuu kuolemasta ja siitä, miten on senkin jälkeen lähellä Tiinaa.

Kaari Utrio: Porvarin morsian

Kaari Utrio: Porvarin morsian
125 s.
Tammi 2008
(1. p. 1981)

Porvarin morsian vie lukijansa Turun seudulle 1500-luvun vaihteeseen. Anna Jonintytär Knaap on 16-vuotias aatelisneito, jolla on takanaan pelonsekainen lapsuus äitipuolen hallitsemassa Porvoon Kamppilan kartanossa. Annan isä on kihlannut tyttärensä ennen kuolemaansa turkulaiselle porvarille. Kohtalo puuttuu kuitenkin merkillisesti Annan elämänkulkuun, kun nuori kartanonherra Arn Erikinpoika Tavast rakastuu Annaan saattaessaan tätä Kamppilan kartanosta sulhasen luo.

Minulla ja Kaari Utrion kirjoilla on pitkä jos kohta katkonainen yhteinen taival. Ahmin teinivuosinani pinoittain historiallisia (rakkaus)romaaneja ja Utriot olivat sitä kirkkainta kärkeä. Viimeinen lukemani ennen genreen kyllästymistä olikin Utrion Yksisarvinen, jonka juonesta en totta puhuen muista enää yhtään mitään. Sitä seurasi piiiitkä aika jolloin genre ei kiinnostanut ollenkaan. Nytpä näyttäisi rakkaussuhde kytevän uudelleen ja kun tilaisuus sattui kohdalle, ostin Porvarin morsiamen vaivaisella eurolla. Olen luultavasti lukenut sen joskus aiemmin, mutta minkäänlaista muistikuvaa siitä ei ole. 

Porvarin morsian aloitti aikoinaan sarjan, jonka tarkoitus oli nostaa kioskikirjojen profiilia. Kummallinen valinta sellaista sarjaa vetämään, tässä kun on varsin vähän romantiikkaa. Anna ja Arn tapaavat sivulla 38, ovat yhdessä sivulle 63 asti ja tapaavat uudelleen sivulla 118. Tässä välissä Anna menee naimisiin toisen miehen kanssa ja synnyttää hänelle lapsen. Annan ja Arnin yhteinen aika menee kirjan sivuilla lähinnä siihen, että Arn piehtaroi syyllisuudessä ja halussa suojella hentoa Annaa. Ei oikein sitä, mitä odottaisin kioskikirjallisuudelta. Toisaalta kirja ilmestyi vuonna 1981 ja epäilemättä harlekiinitkin olivat silloin toisenlaisia kuin nykyään.

Anna edustaa Utrion avuttomia nyhverösankarittaria. Niitä, jotka eivät saa tehtyä itse yhtään mitään vaan antavat kohtalon ja miesten riepotella miten sattuu. Heidän elämänsä on oikea angstfestivaali kunnes uljas ja suojelevainen sankari ottaa heidät siipensä suojaan. Ei siis minun suosikkityyppiäni. 

Kirja kuitenkin oli viihdyttävä ja inspiroi tarttumaan uudelleen historiallisiin (rakkaus)romaaneihin. Kirjastoreissulta tarttui jo mukaan toinen Utrio, saa nyt nähdä missä välissä sen luen. Utrion vahvuutena on aikakausien esiintuominen. En nyt mene vannomaan, että Porvarin morsiamen maailma on juuri 1500-luvun taite, mutta se ei taatusti ole 2000-luku.

Kirjan ovat lukaisseet myös Mette, Salla ja Morre, ja epäilemättä tuhannet muutkin suomalaiset. Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdista on nyt selätetty kategoria "Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua".

Lauren Beukes: Zoo City

Lauren Beukes: Zoo City
384 s.
Angry Robot 2010

Zinzi has a Sloth on her back, a dirty 419 scam habit and a talent for finding lost things. But when a little old lady turns up dead and the cops confiscate her last paycheck, she’s forced to take on her least favourite kind of job – missing persons.

Being hired by reclusive music producer Odi Huron to find a teenybop pop star should be her ticket out of Zoo City, the festering slum where the criminal underclass and their animal companions live in the shadow of hell’s undertow.

Instead, it catapults Zinzi deeper into the maw of a city twisted by crime and magic, where she’ll be forced to confront the dark secrets of former lives – including her own.

Pakko kai tunnustaa heti alkajaisiksi, että minulla meni todella kauan ennen kuin hoksasin, että Zinzin Sloth on laiskiainen. Siis kirjaimellisesti sloth = laiskiainen sanakirjassa. Minulle kun sana oli tuttu laiskuutena, yhtenä niistä kuolemansynneistä, ja oletin Slothin olevan joko kysessä olevan eläimen nimi tai jonkinlainen yhteisnimitys kaikille eläinkumppaneille. Kyllä nolotti.

Zoo City tarttui lukulistalleni jonkin englanninkielisen blogin kautta. Se kuulosti mielenkiintoiselta (urbaania fantasiaa Etelä-Afrikassa!), mutta en olettanut saavani sitä luettavaksi lähivuosina. Yllätys yllätys, sepäs löytyikin kirjastosta. Kuka ikinä sen sinne onkaan hankkinut, kiitoksia. Oli nimittäin sen verran laadukasta luettavaa, että kaipaisin lisää kirjoja samasta maailmasta.

Kirjan Zoo City on osa Johannesburgia. Se osa, jossa asuu kaupungin pohjasakka, eläimiään kantavat rikolliset. Eläimet ihmisten sielunkumppaneina eivät ole aivan uusi idea, joku on varmaankin lukenut esimerkiksi Philip Pullmanin Universumien tomu-sarjan. Zoo Cityn eläimet eivät kuitenkaan ole söpöisiä sieluja, jonka jokainen saa synnyinlahjanaan. Tässä kirjassa ne ovat taakka kannettavaksi, rikollisten tuntema syyllisyys lihaksi tulleena. Tai ainakin oletettavasti ovat, kirja ei nimittäin anna tyhjentävää selitystä eläinten olemassaololle. Kukaan kirjan maailmassakaan kun ei tiedä, vaikka sitä mielellään spekuloidaankin. Eläimen kylkiäisenä ihmiset saavat jonkin yliluonnollisen kyvyn.

Zinzin shavi on kadonneiden (ei siis varastettujen) asioiden löytäminen. Tavallisesti tavaroiden, mutta olosuhteiden pakosta hän joutuu etsimään kuuluisan teiniduon toista puoliskoa ja sekaantuu vahingossa murhiin ja magiaan. Zinzi on päähenkilönä mielenkiintoinen: hän ei ole oikeastaan hyvä ihminen, mutta häntä ei kuitenkaan voi olla ymmärtämättä. Pohjalta on vaikea päästä ylös jos muistutus synneistä on koko ajan silmien edessä. Zoo City itsessään voisi olla toinen päähenkilö. Se on synkkä, väkivaltainen ja raadollinen maailma. Välillä lukeminen teki melkein pahaa, koska kirjan pahuus on joskus miltei käsin kosketeltavaa eikä se suinkaan nouse eläimistä. Kirjassa taikuus on totta, mutta muut siinä kuvatut julmuudet ovat totta ihan tässä meidänkin maailmassamme.

Alexander McCall Smith: Morality for Beautiful Girls

Alexander McCall Smith:
Morality for Beautiful Girls
246 s.
Abacus 2003

Precious Ramotswe, founder and owner of the only detective agency for the concerns of both ladies and others, investigates the alleged poisoning of the brother of an important "Government Man," and the moral character of the four finalists of the Miss Beauty and Integrity Contest, the winner of which will almost certainly be a contestant for the title of Miss Botswana. Yet her business is having money problems, and when other difficulties arise at her fiance's Tlokweng Road Speedy Motors, she discovers the reliable Mr J.L.B. Matekoni is more complicated then he seems.

Sanoin edellisen osan luettuani, että Mma Ramotswe-kirjat ovat suorastaan hurmaavia. Ovat ne edelleen. Oikeastaanhan pääasiana eivät ole niinkään Mma Ramotswen asiakkaiden ongelmat vaan hänen (ja kirjailijan, olettaisin) rakkautensa Botswanaan ja sen ihmisiin. Maan ongelmia ei vähätellä ja tässä kirjassa arvostellaan muun muassa sitä, miten eri tavalla sukupuolten huikenteluun suhtaudutaan. Varsin yleismaailmallinen ongelma! Arvostelun kohteeksi joutuvat etenkin Botswanan lukuisat kauneuskilpailut, joita järjestetään miesten iloksi. Tätä tapausta ei muuten tutki Mma Ramotswa, vaikka takakansi niin väittääkin. Jutun hoitaa Mma Makutsi, joka saakin tässä kirjassa edellistä merkittävämmän osan.

Mutta, ongelmien lisäksi kerrotaan Botswanan hyvistä puolista. Kotimaan perinteet ja vanhanaikaiset arvot ovat tärkeitä Mma Ramotswalle, ja nekin ovat hyvin kansainvälisiä. Eipä taida löytyä kulttuuria, jonka tapoihin ei kuulu vanhempien ihmisten kunnioittaminen. Itselleni jäi erityisesti mieleen suhtautuminen palvelijoihin. Botswanassa jokaisella, jolla on on siihen varaa, on palvelija vaikka ilmankin pärjättäisiin. Se jolla ei ole on yhteisön silmissä itsekäs, koska hänen takiaan joku toinen on työttömänä.

If people who were in a position to have servants chose not to do so, then what were the servants to do?

Mielenkiintoinen näkökulma.

Lukumaratonin satoa lyhyesti

Lukumaraton / lokakuu 2012

5 kirjaa, joista 2 kotimaista ja 3 ulkomaalaista
4 suomeksi, 1 englanniksi
1063 sivua

Lukaisin pari maata kartalle ja valloitin dekkarit.
Aloitin kaksi sarjaa, joihin lukisin mielelläni jatkoa.

Kaiken kaikkiaan mukava kokemus!

Än, yy, tee, NYT!

Dewey's Read-a-Thon alkaa minun osaltani aivan kohta eli noin kello 10. Tähän nimenomaiseen merkintään olisi tarkoitus listata kirjat, jotka saan luettua ja pikainen mielipide niistä. Lisäksi voin hyvinkin tarttua johonkin maratonin haasteeseen sitten kun kilpailu on virallisesti alkanut ja niitä alkaa tulla. Saa nyt nähdä.

Mutta, ensimmäistä kirjaa valitsemaan siis!


noin klo 11.00
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
(La contadora de películas)
131 s.
Siltala 2012

María Margarita elää pienessä chileläisessä kaivoskylässä. Perheen äiti on lähtenyt muihin maisemiin ja isän pienellä eläkkeellä ei juuri juhlita. Koska María on perheen paras esiintyjä, hänet lähetetään katsomaan elokuvia, jotka hän sitten esittää uudelleen isälleen ja veljilleen.

Tämän kirjan lukaisi varsin nopeasti eikä ainoastaan siksi, että siinä on vain 133 pientä sivua. Tarinassa on mukavan kotoisan tunnelma, joka tosin muuttuu paljon synkemmäksi loppua kohti. En suuremmin pitänyt siitä, että lukijaa  muistutettiin koko ajan Marían nuoresta iästä. Jos joku tätä harkitsee lukevansa, ikään kuin varoituksena: kirjassa on lapsen hyväksikäyttöä ja raiskauksia (monikossa, Maríalla ei edes ole mitään mahdollisuutta sanoa ei missään tilanteessa, vaikka suoranaista seksuaalista väkivaltaa hän kokee "vain" kerran). Ei niitä kuvailla yksityiskohtaisesti, mutta siellä ne kuitenkin ovat.

Mutta, tarina on silti mukaansatempaava. Kirjailijalla on sana hallussa ja kertojaääni on viihdyttävä ja tarkkanäköinen. Jos nuo yllämainitut varoitukset eivät karkota kirjan parista, suosittelen tätä kyllä. Tulipa samalla vallattua Chile tuohon Kirjalliseen maailmanvalloitus-haasteeseen.


noin klo 14.00
Kirsti Manninen & Jouko Raivio: Punavuoren keisarinna
253 s.
Otava 1990

Tarkkasilmäinen opettajaneiti Matilda Ehrström ja hänen serkkunsa, lainopin ylioppilas Johannes Calonius, joutuvat 1860-luvun Suomessa keskelle seikkailua, kahden erilaisen Helsingin välimaastoon, missä murhaaja liikkuu kuin kotonaan.

Löytyipäs kotimainen dekkari ja historiallinen romaani, josta pidin todella paljon. Murhajuoni oli mielestäni hyvin rakennettu ja historian siivet havisivat aikoja ja tapoja kuvatessa. Tarina sijoittuu aikaan, jolloin Suomessa oli käynnissä sekä kulttuurinen että poliittinen murros. Kirjan hahmot seisovat osittain eri puolille näitä kiistoja. Matilda ja Johannes esimerkiksi näkevät suomen kieltä koskevat kysymykset eri tavalla ja kummankin näkökulma on ymmärrettävä.

Kirjassa on kolme minäkertojaa: Matilda, Johannes ja viimeisessä luvussa poliisimestari Fabian Olander. Pidin Matildan puheenvuoroista eniten. Johanneksen kappaleet keskittyvät toimintaan kun taas Matildan kanssa tarkkaillaan ihmisiä. Ilmeisesti tämä on sarjan ensimmäinen osa ja olen kyllä kiinnostunut lukemaan jatkoa tälle. Valitsin tämän kirjastossa jokin aika sitten valloittaakseni Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin jännityskirjallisuuden, mutta olin kyllä iloisesti yllättynyt siitä, että tämän lukeminen ei ollut pakkopullaa.


noin klo 15.00

Virallinen Read-a-Thon alkoi juuri! ...Ja minä jään heti hetkeksi sivuun. Harmillista kun en muistanut tarkistaa maratonin päivämäärää ajoissa, olisin yrittänyt hoitaa koko päivän tyhjäksi muista hommista. No, ei voi mitään. Nyt alkaa noin kolmen tunnin lukutauko, jonka otan luultavasti takaisin huomenaamulla. Kesken jää yksi Tiina-kirja, jonka lukaisen loppuun sitten kuuden jälkeen.


noin klo 19.30
Anni Polva: Tiina joutuu sairaalaan
160 s.
Karisto 1997

Kesäloma vetelee viimeisiään, mutta Tiinalla on silti aikaa joutua hankaluuksiin. Sen lisäksi, että sormesta puree apina, sade kastelee läpimäräksi ja Juha uhkaa katsella vieraita tyttöjä, umpisuolikin alkaa vihoitella.

Tämä tarttui matkaani muistaakseni kirpputorilta ja päätyi hyllyyn parin muun Tiina-kirjan viereen. En varsinaisesti kerää sarjaa, mutta saatanpa hyvinkin ostaa jos jokin osa sattuu edullisena kohdalle. Olen viettänyt nuorena monia mukavia hetkiä näiden parissa ja niiden lukeminen on edelleen vallan viihdyttävää vaikka aikuinen olenkin.

Näin aikuisena sitä tosin kiinnittää huomiota myös niihin seikkoihin, joita ei lapsena osannut oikein ajatellakaan. Tässä kirjassa näkyvät etenkin Tiinan perheen ja naapureiden varallisuuserot. Tiinalla ei ole oikein mitään uutta ja se harmittaa häntä yhtä paljon kuin nykynuortakin. Ei hän silti valita ja vingu ärsyttävyyteen asti, koska hän tietää että tilanne voisi olla huonompikin. Ja ainahan on Juha, joka valloitti jälleen minutkin sanomalla paikattua hamettaan murehtivalle Tiinalla, "Mitä sinun hameesi tähän kuuluu, enhän minä sen kanssa mihinkään mene". Se on sitä rakkautta.


noin kello 01.00
Jim C. Hines: The Stepsister Scheme
344 s.
Daw Books 2009

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka... Kunnes ilkeä sisarpuoli kidnappaa Tuhkimon aviomiehen. Pelastaakseen prinssinsä Tuhkimo lyöttäytyy yksiin Ruususen ja Lumikin kanssa, ja matkaa maagisen petolliseen keijujen valtakuntaan.

Ostin tämän joskus aikaa sitten, mutta en syystä tai toisesta ole saanut koskaan luettua. Olisi pitänyt, mutta toisaalta tämä oli kiva lukea maratonin aikana. Tarina oli vauhdikas ja jännittävä, ja... oikeasti, miten voisi mennä pieleen kun päähenkilöinä on satujen prinsessoja, jotka käyttävät miekkaa ja magiaa kuin urheat miespuoliset fantasian sankarit ikään?

Syytä lienee mainita, että tämä kolmikko ei kuitenkaan ole peräisin niistä Disneyn kiiltokuvaelokuvista. Tuhkimo Daniellen sisarpuolet potevat silvottuja jalkojaan, Ruusus-Taliaa ei suinkaan herättänyt hellä suudelma ja Lumikki Snow'n äitipuoli kohtasi hehkuvan kuuman lopun. Sarjan seuraavissa osissa ovat nimien perusteella Pieni Merenneito, Punahilkka (nykyään salamurhaaja) sekä Lumikuningatar. Maltan tuskin odottaa!



noin klo 10.30
Banana Yoshimoto: Kitchen
(Kitchin, 1988)
175 s.
Otava 2001

Kolme novellia, kaksi tarinaa. Kaikki kertovat rakkaudesta ja menetyksestä. Miten nuoret kohtaavat kuoleman ja miten he jatkavat elämää sen jälkeen. Miten monenlaista rakkautta onkaan olemassa ja miten perhe ei aina tarkoita verisukulaisuutta.

Maratonin viimeinen kirja tuli valittua sivumäärän perusteella. Lyhyt motivaation ylläpitäjä, jonka sitten kuitenkin jätin viimeiseksi. Oikeastaan ihan hyväkin, tässä oli sopivaa haikeutta, lopullisuuden ja uuden alun tunnelmaa. Lisäksi valtasin tällä Japanin Kirjallisen maailmanvalloituksen nimiin.

Novellit Kitchen ja Täysikuu ovat samaa tarinaa, jota olisin mielelläni lukenut lisää. Suurten menetysten keskellä rakkaus kasvaa hitaasti ja kuin huomaamatta. Tarinasta ei löydy suuria ja dramaattisia rakkaudentunnustuksia, mikä oli mielestäni vain plussaa. Moonlight Shadow puolestaan kertoo rakkauden menettämisestä, siitä miten monella tavalla voi surra ja miten surusta pääsee yli. En pitänyt tästä ihan yhtä paljon kuin edeltävästä novelliparista mihin on osasyynä hiukan puun takaa tuleva yliluonnollinen elementti. Jos sitä nyt siksi voi sanoa, se kuitenkin liittynee japanilaiseen kulttuuriin ja uskomuksiin niin kiinteästi, että japanilainen lukija ei ehkä pitäisi sitä mitenkään erikoisena.


Mutta niin, minun osaltani maraton on nyt ohi. Yhteenveto fiiliksistä seuraa jossain vaiheessa kun virallinen Read-a-Thon on ohi. Positiivinen kokemus, sen voi sanoa heti!


Dewey's 24 hr Read-a-Thon

Nyt olisi taas sen aika.

Deweyn Read-aThon järjestetään kaksi kertaa vuodessa ja lokakuun ollessa jo hyvässä vauhdissa on syysmaratonin vuoro. Olen osallistunut tähän aiemminkin, mutta tällä kertaa teen sen ihan "virallisesti" ilmoittamalla blogin mukaan.

Maraton alkaa huomenna iltapäivällä kello kolme, mutta minä aloitan aamulla kunhan herään ja olen kirjoittanut tänne jonkinlaisen huomenta-vaan viestin, sunnuntaiksi kun on muuta ohjelmaa. Huomennakin menee pakosta ainakin pari tuntia muissa hommissa ja saatan lisätä sen ajan sitten sunnuntaiaamuun. Harmittaa kyllä vähän, olisin mielelläni lukenut muiden kanssa samassa aikataulussa.

Kaukonäköisyyttä osoittaen käväisin tänään kirjastossa lainaamassa muutaman ohuemman kirjan. Olihan noita kirjoja toki jo lainassa ja omastakin hyllystä löytyy lukemattomia, mutta tässä on taustalla motivaation ylläpitäminen. Kokemuksesta tiedän, että lukuinto pysyy paremmin yllä jos saan luettua jotain alusta loppuun. Siinä sivussa voi toki lukea tiiliskiveäkin, mutta se voittajafiilis on aina parhaimmillaan kun viimeisen sivun viimeinen sana on selätetty.

Huomiseen siis!

P. D. James: Death Comes to Pemberley

P. D. James: Death Comes to Pemberley
310 s.
Faber & Faber 2011

The year is 1803, and Darcy and Elizabeth have been married for six years. Their peace is threatened and old sins and misunderstandings are rekindled on the eve of the annual autumn ball. The Darcys and their guests are preparing to retire for the night when a chaise appears, rocking down the path from Pemberley's wild woodland, and as it pulls up, Lydia Wickham, an uninvited guest, tumbles out, screaming that her husband has been murdered.

Mitäpä tämä olisi jos ei julkaistua fanifiktiota. Toisin kuin tuoreessa ja kuuluisammassa 50 Shades tapauksessa, alkuperäisen kaanonin kirjoittaja Jane Austen on jo manan majoilla eikä Jamesin näin ollen tarvinnut edes vaihtaa hahmojen nimiä. Elizabeth, Darcy ja muut tutut tässäkin kirjassa ovat, samoin joukko Jamesin omia hahmoja.

Kannessa kehuttiin miten upeasti James on jälleenluonut Austenin maailman. No ei, ei oikein. Ihan mielellään tämän lukaisi iltojensa ratoksi, mutta kirjassa liikuttiin ihan muualla kuin Austenin maailmassa. Jospa sitä tekisi vaikka listan muutamasta asiasta, jotka tekivät kirjan lukemisen hieman ongelmalliseksi.

• Murhan sitä vielä kestäisi Austenissakin, mutta ei näitä muita niin sanottuja säädyttömyyksiä ja vielä niin ronskisti esitettyinä. Onko austenmaista kirjoittaa suoraan esimerkiksi aviottomista lapsista?
• Ylipäätään kirjassa puhuttiin tai ainakin ajateltiin asioita, joita en voi kuvitella Austenin kirjoihin. Voisin valittaa myös ajankuvasta, mutta ehkä parhaiten asiaa voisi kuvata sanomalla, että voisin kuvitella 1800-luvun alun henkilöt puhumassa näistä asioista (ihmisiähän hekin olivat), mutta en Austenin henkilöiden. Austenille on ominaista hienovaraisuus, ei karkeus.
• Ja kun ei sitä hienovaraisuutta kerran löytynyt, Elizabeth ja Darcy tuntuivat vierailta hahmoilta. Lisäksi olin pettynyt siihen, että Elizabethin näkökulmassa oltiin vain kirjan alkupuoli. Heti kun murha tapahtui, siirryttiin Darcyyn, jonka kyydissä myös pysyttiin.

Ja pari muuta ongelmaa:

• Murhajuoni oli suoraan sanottuna tylsä. Mikä johtui paitsi asioiden itsestäänselvyydestä myös...
• ...siitä, että asioita toistettiin liian paljon. Ensin asiat tapahtuivat, sitten kerrottiin poliiseille mitä tapahtui, sitten oikeudelle ja sitten korkeimmalle oikeudelle (vai mitä ne suomeksi ovatkaan). Asia tuli selväksi jo ensimmäisellä kerralla. Ilman toistoja kirja lyhenisi ainakin puolella.

Kirjan ensimmäistä sivua lukiessa tuli kuitenkin mieleen, että pitäisiköhän jotain antaa Jamesille anteeksikin. Hän kun on näköjään juuri saavuttanut 90-vuoden kunnioitettavan iän ja tehnyt kirjallista uraa rikosromaaneillaan, ei fanifiktiolla historiallisella fiktiolla. En osaa sanoa millaisia hänen dekkarinsa ovat, mutta voi olla että otan selvää. Scifihenkinen The Children of Men on kuulemani mukaan myös oikein hyvä ja lisäsin sen juuri lukulistalleni.

Harper Voyager haluaa juuri SINUT!*

*otsikko voi sisältää liioittelua

Sattuipa tuossa silmiini sellainenkin tieto, että kustantaja Harper Voyager ottaa 1.-14.10. vastaan englanninkielisiä romaanikäsikirjoituksia. Eli jos jonkun läppärissä/muistitikulla/missä lie majailee 70 000 ja risat sanainen spefikässäri, ei muuta kuin onnea yritykseen!


Nettisivuilla lukee seuraavaa:

Keen to become a Harper Voyager author? Here’s your chance to join the imprint that publishes some of the biggest names in fantastic fiction—George R. R. Martin, Kim Harrison, Raymond E. Feist, Robin Hobb, Richard Kadrey, Sara Douglass, Peter V. Brett and Kylie Chan—to name but a few.

For the first time in over a decade, Harper Voyager are opening the doors to unsolicited submissions in order to seek new authors with fresh voices, strong storytelling abilities, original ideas and compelling storylines. So, if you believe your manuscript has these qualities, then we want to read it!

We’re seeking all kinds of adult and young adult speculative fiction for digital publication, but particularly epic fantasy, science fiction, urban fantasy, horror, dystopia and supernatural.


Tällaiset uutiset ne saavat aina miettimään miksei ikinä saa aikaiseksi kirjoittaa oikeasti jotain novellin tai romaanin tapaista. Jos sitä edes yrittäisi raapustaa NaNoWriMon tänä vuonna... Haave on ollut olemassa jo useamman vuoden, mutta jotenkin tuo ajoitus aina tökkii ja muut kiireet osuvat juuri samaan aikaan.

Ali Brandon: Double-Booked for Death

Ali Brandon: Double-Booked for Death
325 s.
Berkley Prime Crime 2011

As the new owners of Pettistone's Fine Books, Darla Pettistone is determined to prove herself a worthy successor to her late great-aunt Dee... and equally determined to outwit Hamlet, the smarter-than-thou cat she inherited along with the shop. Darla's first store event is a real coup: the hottest bestselling author of the moment is holding a signing there. But when the author meets an untimely end during the event, it's ruled an accident-until Hamlet digs up a clue that seems to indicate otherwise...

Tämä oli sikäli mielenkiintoinen löytö, että nappasin sen kirjaston ilmaiskirjakärrystä. Eli siitä, johon ihmiset saavat tuoda omia kirjojaan ja ottaa mukaan jonkun toisen tuomia. Mainio idea, kuka sen sitten on saanutkaan. Tämän kirjan ottamista ei tarvinnut kauaa miettiä: kissa + kirjakauppa = pakko olla hyvä!

Kansissa kirjaa mainostettiin "kodikkaana ja hurmaavana", ja kyllähän se sitä tavallaan olikin. Jos joku odottaa karmivaa ja jännittävää murhamysteeriä, kirja on varmasti pettymys. Kirjailijavieraan kuolemaan menee kymmeniä sivuja ja murhaaja selviää puolivahingossa eikä ollenkaan Darlan toimesta. Hän nyt vain on paikalla kun sormia aletaan osoitella oikeaan suuntaan.

Mutta, kodikas tämä kyllä oli ja totta puhuen pidin siitä ihan vain tapahtumapaikan ja henkilöiden vuoksi. Kuinka monessa muussa kirjassa kuvataan pienen kirjakaupan pyörittämistä? Herkullinen aihe! Darlan kautta syvennytään kirjailijavierailijan ja fanien hallintaan sekä murehditaan budjettia ja suurten kirjakauppaketjujen muodostamaa uhkaa. Suureksi yllätyksekseni kirjassa ei ollut romanssia: potentiaalinen miesystävä kyllä, jonka oletan saavan hieman suuremman roolin jatko-osissa (ainakin yksi on tulossa).

Erityisen miellyttävän luettavan tästä tekivät naisten väliset ystävyydet. Kirjassa on enemmän nimettyjä nais- kuin mieshahmoja, ja heitä on moneen lähtöön. Päähenkilö Darlan läheinen ystävä Jake - Jacqueline, ei niin että kukaan häntä sillä nimellä kutsuisi - on entinen poliisi, vanhempi mutta hyvinkin puoleensavetävä ja kovapintainen nainen. Heidän välillään ei ole ah niin tyypillistä ja vastenmielistä kateutta miehistä/ulkonäöstä/kaikesta muusta mitä nyt monesti näkee. Kirja läpäisee Bechdel testin liput liehuen: 325 sivusta ehkä vain pari on käytetty miehistä puhumiseen, muuten naiset löytävät jutun juurta muualtakin. Noihin pariin sivuun sisältyy virkistävän huomaavainen keskustelu, jossa Darla päättää olla edes flirttailematta Jaken poliisikaverin kanssa ennen kuin on varmistanut ettei Jakella ole mitään sitä vastaan. Jestas sentään, naishahmo joka ajattelee ystäväänsä eikä vain komeaa miestä!

Ei tämä mikään mieltä järisyttävä lukukokemus ollut, mutta miellyttävä ja juuri se kodikas kuitenkin. Ilokseni lueskelin ja voisinpa hyvinkin lukea jatko-osankin.

R. A. Salvatore: Kääpiöiden koti

R. A. Salvatore: Kääpiöiden koti
(Gauntlgrym, 2010)
428 s.
Jalava 2011

Drizzt lähtee Bruenorin mukaan etsimään tarunomaista kääpiöiden alkukotia, Gauntlgrymin kuningaskuntaa, josta kerrotaan löytyvän suunnattomia aarteita. Mutta ennen kuin he ehtivät perille, mukaan liittyy toinen musta haltia ja kääpiö, Jarlaxle ja Athrogate. He panevat tahtomattaan alulle katastrofin, joka uhkaa tuhota koko Ikikesän kaupungin. Mitä enemmän Jarlaxe ja Athrogate saavat selville Gauntlgrymin salaisuuksista, sitä uhkaavammilta ne vaikuttavat. He tarvitsevat kipeästi apua ja niin syntyy odottamaton liitto Drizztin ja Bruenorin kanssa.

Luin noin kuukausi sitten Ikikesän, joka siis on jatkoa tälle kirjalle. Ikikesä sai minut kiinnostumaan tämän lukemisesta ja kun se nyt sattui kohdalle, piti se tietenkin ottaa mukaan. Jos nyt ihan suoraan sanotaan niin ei olisi kannattanut vaivautua.

Koko tämän kirjan ajan tuntui, että tarinassa ei ole päätä eikä häntää. Näkökulma hyppii hahmosta toiseen ja siten myös juonesta toiseen. Mikään ei herättänyt sen suurempaa kiinnostusta tai tunnetta. Lopussa tapahtunut yllättävä käänne tuli niin puun takaa, että suorastaan kuulin roolipelaajan noppien kolahtavan pöytään ja voittavan yhden ihmepelastuksen. Mitään järkevää selitystä sille ei ikinä saatu.

Tykkäsin Ikikesässä Drizztin moraalikäsitysten harmaantumisesta, mutta tässä sitä ei ollut mitenkään mainittavasti. Johtunee juuri noista liian monista kertojista: Drizzt tuntui suhteellisen merkityksettömältä sivuhenkilöltä. Dahliassakaan ei ollut sitä potkua ja oman historian painoa kuin jatko-osassa, eikä siinä omalla nimellään paluun tehnyt hahmo ollut tässä mitenkään kiinnostava.

Jos olisin lukenut tämän ennen Ikikesää, epäilen etten olisi koskaan sitä lukenutkaan. Sen kolmannen osan aion kuitenkin lukea siinä toivossa, että se jatkaisi Ikikesän linjaa.

Nelly on myös lukenut Kääpiöiden kodin ja pitänyt siitä enemmän kuin minä.

Laura Ingalls Wilder: Little Town on the Prairie

Laura Ingalls Wilder: Little Town on the Prairie
307 s.
HarperTrophy

Spring on the prairie brings socials, dances, and "Literaries". There is also work to be done. Laura spends many hours each day sewing shirts to help send Mary to a college for the blind. But in the evenings, Laura makes time for a new caller, Almanzo Wilder.

Tämän nähdessäni suorastaan ryvin hetkellisessä nostalgiapuuskassa, joten pakkohan se oli lainata. Luin koko sarjan moneen kertaan lapsena ja teininä, aina tosin suomeksi. Itse asiassa omistin hetkellisesti muutaman kirjan, mutta valitettavasti ne hajosivat vanhuuttaan ja joutuivat autuaammille preerioille. Olen sittemmin ajatellut moneen kertaan, että pitäisi ostaa koko sarja, sen kun saa näköjään sievänä englanninkielisenä boksina. No, ehkä vielä jonain päivänä.

Little Town on the Prairie on sarjan seitsemäs kirja. Edellisestä lukukerrasta on tosiaan vuosia aikaa, mutta se ei haitannut ollenkaan, muistan nimittäin vieläkin pääpiirteissään jokaisen osan juonen. Tässä osassa edetään pitkän talven jälkeistä vuotta ja talven seuraukset tuntuvat vieläkin. Pikkukaupungin asukkaat olivat nälkäkuolema partaalla ja kun uusi talvi koittaa, kaikki pelkäävät lumimyrskyn ja kovien pakkasten toista tulemista.

Minua on aina viehättänyt näissä kirjoissa niiden todenmukainen tunnelma. Jos sinä olisit elänyt pienessä mökissä hirvittävän lumimyrskyn keskellä koko pitkän talven ruoan käydessä aina vain vähemmäksi, totta hitossa sinäkin pelkäisit tulevaa talvea. Lauran perhe ei ole rikas joten jokainen penni lasketaan ja sitä venytetään niin pitkäksi kuin mahdollista. Arkiaskareista on ihanaa lukea, samoin niistä pienistä iloista joita perhe silloin tällöin saa. Laura saa juoda itsenäisyyspäivänä kauhallisen limonadia. Ei kuulosta mitenkään erikoiselta kunnes todella ymmärtää, että se on vasta toinen kerta kun noin 15-vuotias Laura on limonadia maistanut.

Kirjat ovat selkeästi tapahtuma-aikansa tuoteita. Tässä osassa pikkukaupungin miehet, mukaan lukien Lauran isä, pistävät pystyyn minstrel show'n. Se oli aikalaisten mielestä sopivaa ja hauskaa koko perheen hupia. Sellaisena minäkin sen lapsena luin, mutta nyt kyllä rasismiliput heiluivat. Poliittisesti epäkorrektia nykylukijan silmin eikä aina niin miellyttävää luettavaakaan, mutta siitä huolimatta minä pidin sen mukaan otosta. Liian usein historiallisten romaanien kirjoittajat kaunistelevat historiaa ja antavat henkilöhahmoilleen moderneja arvoja. Ei näissä, mikä johtunee teosten omaelämäkerrallisuudesta.

Lukaisen ehdottomasti sarjan seuraavankin osan jos se joskus tulee eteeni. Viimeistä osaa aion kuitenkin vältellä kuin ruttoa. Luin sen yhden ainoan kerran silloin kun kahlasin sarjan läpi ensimmäistä kertaa ja toiste en aio sitä tehdä, sen verran masentava se oli. Muistan sarjan mieluummin sellaisena kuin se on muissa kahdeksassa osassa: kodikas kuvaus vanhasta ajasta, joka oli vuoroin hyvä ja vuoroin pelottava.

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
(Interpreter of Maladies, 1999)
222 s.
Tammi 2001

Kokoelma sisältää yhdeksän sekä Intiaan että Yhdysvaltoihin sijoittuvaa kertomusta. Mutta tilanteet, joihin Lahirin henkilöt joutuvat, eivät kysy kansallisuutta.

Lahiri tulkitsee mestarillisen hienovireisesti kaikille yhteisiä kokemuksia aikuiseksi kasvusta, kotoa lähdöstä, rakastumisesta ja rakkauden lopusta sekä ennen kaikkea siitä miltä tuntuu olla muukalainen jopa omassa perheessä.

Operaatio "löydä novellikokoelma, josta pidät" jatkui tällä ja löytyipä todellinen voittajateos. Jopa minä, novellien suhteen niin epäilevä ja ennakkoluuloinen lukija, ihastuin tähän valtavasti. Tarinat ovat juuri sopivia novelleiksi joka tavalla. Novellit ovat juuri sopivan pituisia pureutuen tarinan ytimeen kuin kuuma veitsi voihin. Mitään ei ole liikaa, mitään ei ole liian vähän. Jos vain muistaisin mistä bongasin tämän, kävisin esittämässä henkilökohtaiset kiitokseni: todistit juuri, että novellit voivat olla upeita lukukokemuksia.

Tai no, Lahirihan sen oikeastaan todisti hienolla ja tarkkanäköisellä proosallaan. 

"'Lähetä kuvia', ne kirjoittavat. 'Lähetä kuvia uudesta elämästäsi.' Mitä kuvia minulla on lähettää?" Hän istui väsähtäneenä vuoteen reunalle, missä oli nyt hädin tuskin tilaa. "Ne luulevat, että minä elän kuin kuningatar." Hän katsoi huoneen paljaita seiniä. "Ne luulevat että talo tulee siistiksi napin painalluksella. Ne luulevat että minä asun palatsissa.                                                                                                      (novellista Senin täti)

Novellien tarinat kertovat tavalla tai toisella Intiasta ja intialaisista. Osa henkilöistä asuu Amerikassa ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisina, osa taas asuu Intiassa. Puhuttelevia tarinoita kaikki. Se, mikä vakuutti minut jatkamaan kokoelman lukemista oli ensimmäisen novellin viimeinen sivu. Väliaikainen järjestely kertoo pariskunnasta, joka on menettänyt ensimmäisen lapsensa synnytyksessä. Sähkötyöt aiheuttavat iltaisin sähkökatkoja, jotka saavat heidät viimeinkin puhumaan toisilleen. Surullista luettavaa, mutta Lahiri ei voittanut minua puolelleen ennen kuin aivan lopussa. Siinä minä sitten istuinkin hetken jos toisen ja pohdin loukatuksi itsensä tuntevan ihmisen hirvittävää julmuutta. Miten muutamalla sanalla voikin haavoittaa toista, repiä haavat auki ja sirotella vielä suolaa päälle. Kosto ei edes ollut suloinen vaan viilsi kostajaa yhtä syvältä.

Ei muuta kuin lisää Lahiria lukulistan jatkoksi.

Kokoelman ovat lukeneet ainakin Ina, Mari A, Zephyr ja Katri. Päätin tuossa minäkin aloittaa Kirjallisen maailmanvalloituksen ja tällä valloitan tietenkin Intian.

Derek Landy: Keplo Leutokalma 1-3

Derek Landy: Keplo Leutokalma
(Skulduggery Pleasant, 2007)
352 s.
Tammi 2007

Asianajaja Fedgewick oli lyhyt mies, jonka mittasuhteet ja ulkomuoto toivat mieleen hikisen keilapallon. Hän tapaili hymyä. "Yksi henkilö puuttuu vielä", hän sanoi, ja Fergusin silmät pullistuivat.

"Kuka?" Fergus halusi tietää. "Me olemme Gordonin ainoat sukulaiset, muita ei ole."

"Nimi on hyvin epätavallinen", Fedgewick sanoi. "Vaikuttaa siltä, että me odotamme herra Keplo Leutokalmaa."

Koska olen ilmeisen kykenemätön liittämään tekstiin useampaa kuin yhtä kuvaa mitenkään järkevästi (mikä niiden asettelun salaisuus on? en sitten millään saa niitä vierekkäin tai alekkain), saatte tyytyä ensimmäisen osan kansikuvaan. Toinen osa on nimeltään Leikkiä tulella (Playing With Fire) ja kolmannen osan, The Faceless Ones, luin suoraan englanniksi. Yritän välttää suurimpia juonipaljastuksia, mutta kun nyt puhun kolmesta kirjasta, kaikkea ei voi mitenkään välttää.

Tarina lähtee käyntiin kun kirjailija Gordon Edgley jättää maallisen tomumajansa ja testamenttaa talonsa 12-vuotiaalle Stephanielle. Gordon oli menestyksekäs kauhu/fantasiakirjailija ja pian Stephanie huomaa, että setävainaa ei sittenkään vetänyt outoja juttuja hatustaan. Stephanie vaatii päästä mukaan luurankoyksityisetsivä - siinäpä sana, jota ei tule joka päivä käytettyä - Keplo Leutokalman seikkailuihin. Hauskaa hommaa jos ei oteta lukuun kaikenlaisia väkivaltaisia sekopäitä, joita yliluonnollinen maailma on tulvillaan.

Kirjoja lukiessa olin todella yllättynyt siitä, miten paljon ruumiita tarinan edetessä kasautui. Ei se minua sinänsä haitannut, mutta en todellakaan suosittelisi tätä pienimille tai herkimmille lukijoille. Vaikka veren roiskunnalla ei mässäillä, väkivaltaa on kuitenkin runsaasti ja osa siitä myös hyvisten taholta, Keplolla kun on liipasinherkkä sormi ja tappeluun syyhyävät rystyset. Landyn kunniaksi on kuitenkin sanottava, että hän ei mene siitä missä aita on matalin. Stephanie ei selviä seikkailuistaan naarmuitta eikä voita selvästi parempia vastustajia, ja kun magia otetaan pois (kaikki varmasti arvasivat, että hänellä niitä on), hän on oikeasti pulassa. Kolmannessa kirjassa hän joutuu taikavoimat mitätöivään selliin yhdessä toisen vangin kanssa ja toteaa kauhuissaan, että ei mitenkään voi pärjätä hänelle tappelussa.

Keplon maailma on siis melkoisen synkkä paikka, seikka jota ei ohiteta olankohautuksella. Onko oikein, että nuori tyttö joutui mukaan vaarallisiin mittelöihin? Miksi Stephanie valitsee vaarat ja magian perheensä sijaan, ja mikä tämän valinnan hinta on? Etenkin kolmas osa käsittelee näitä aiheita. Keplot etenevät Potterien ja muiden vastaavien sarjojen tapaan eli Stephanie on joka kirjassa vuoden vanhempi, ja sen huomaa jossakin määrin kirjojen sisällöstä. Ensimmäisessä osassa yliluonnollinen on mielenkiintoista, hauskaa ja pelottavaa, kolmannessa myös oikeasti kauhistuttavaa ja vaarallista koska Stephanie (tässä vaiheessa jo Valkyria, nimillä kun on voimia) ymmärtää mitä on pelissä.

Kirjat ja Landy saavat noin miljoona lisäpistettä siitä, että 1) sarjan päähenkilö on tyttö ja 2) hänen maailmansa ei pyöri kivojen poikien ja huulipunan ympärillä. Stephanie on selkeästi tyttö, mutta olematta kuitenkaan neito pulassa. Hän ei ole mitenkään huonompi sukupuolensa vuoksi, eikä kukaan sanokaan ettei hän voi tehdä jotain koska on tyttö. Itse asiassa kirjoissa on useampikin vahva naishahmo. Oma suosikkini on taikakirjaston omistaja, salaperäinen ja kohtalokkaan kaunis Siru Turmio. Toivottavasti pojat eivät jätä tätä sarjaa lukematta vain sen vuoksi, että päähenkilö on Stephanie eikä Stephen.

Käännöksestä sen verran, että taidan lukea loputkin Keplot englanniksi kunhan löydän ne. Suomennos ei missään nimessä ole huono, siinä on Potterien lentoa ja mielikuvitusta. Silti, luettuani tuon englanninkielisen en voisi olla miettimättä mitä suomennoksen takana piilee. Suomenkielinen Keplo on vinkeä veikko, mutta hänellä ei ole englanninkielisen Skulduggeryn tietynlaista wanhanaikaista kohteliaisuutta. En vain voi kuvitella Skulduggerya sanomassa "höpsis".

Suosittelen. Ensimmäinen osa kärsii jonkin verran tyypillisestä ensimmäisten osien hapuilusta ja alkukankeudesta, mutta vauhtiin päästyään Landy on luonut kiinnostavan ja harmaansävyisen maailman täynnä jos jonkinlaisia kummajaisia. Keploja on luettu muun muassa Paperiparatiisissa, Humisevalla harjulla ja Enkelin sulkakynässä.

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär
(Snake Agent, 2006)
300 s.
Like 2012

Singapore Kolmen tärkeimmän teollisuuspomon 15-vuotiaan tyttären sielu jää saapumatta taivaaseen. Rikosetsivä Chen ottaa tapauksen tutkittavakseen, ja pian käy ilmi, että pohatta itse on alkanut pyörittää tuottoisaa aavekauppaa taivaan, helvetin ja maan välillä. Tyttöjä on kadonnut myös helvetissä, joten Chenille määrätään työpariksi demoni, jonka kirouksena on vahva omatunto.

Vaihteeksi vähän toisenlaista fantasiaa. Tutun epämääräisen länsimaisen maiseman sijaan Aavekauppiaan tytär sijoittuu kartalla Kiinaan ja sen kyllä huomaa. Kulttuuri ja maailmankuva ovat vahvasti läsnä. On tosin myönnettävä, että en osaa sanoa miltä osin kaikki pitää paikkansa ja miltä osin Williams on länsimaalaistanut kiinalaista kulttuuria. Yhdessä kohdassa nimittäin pisti silmään suklaasta puhuminen: Kiinalla lienee omia vastaavia, koko kansan tavoittavia herkkujaan?

Kirja siis lähtee siitä oletuksesta, että kiinalaisten käsitys tuonpuoleisesta ja yliluonnollisesta on totisinta totta. Jumalia on pilvin pimein ja he eivät ole kaikkivoipia, erilaiset demonit viilettävät pitkin helvettejä ja kukaan ei joudu kadotukseen tai taivaaseen ikuisesti. Nyt kiinnostaisikin lukea enemmän itämaiden uskonnoista. Kirjassa ei nimittäin turhia selitellä, mikä on toisaalta hyvä ja toisaalta huono. En pidä infodumppauksista, joita ei tästä kirjasta löydykään. Miksi ihmeessä Chen pysähtyisi selittämään itselleen miten fengshui-kompassi toimii? Ei miksikään. Huono puoli on sitten se, että haluaisin tietää millä periaatteella kompassi toimii! Ei muuta kuin tietokirjoja kehiin jos aikaa (ja muistia) löytyy.

Huolella rakennetussa maailmassa on kirjava kaarti henkilöitä. Löytyy niin ihmisiä kuin demoneitakin, eläviä ja kuolleita. Oma suosikkini on ehdottomasti Zhu Irzh, juonitiivistelmässä mainittu demoni jolla on omatunto. Tavallaan hän muistutti Terry Pratchett & Neil Gaiman duon erinomaisen Good Omens-teoksen (suomennettu nimellä Hyviä enteitä, mutta käännöksen laatu on vähintäänkin kyseenalainen) demoni Crowleyta, joka on ollut liian pitkään maan päällä ja oppinut ihmisten tavoille. Vapaa tahto on hankala juttu länsimaiselle demonille. Zhu Irzhiä kalvava omatunto ja - kauhistus sentään - tunteet ovat samanlainen ongelma. Hän on jopa käynyt demonilääkärillä tämän sairauden vuoksi. Ei Zhu Irzh silti ole perinteinen hyvis, demoni kun on, ja hänen ja Chenin yhteistyö onkin kiinnostavaa luettavaa.

Miinusta kirja saa naishahmojen vähyydestä ja yksipuolisuudesta. Singapore Kolme sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen ja minun on erittäin vaikea uskoa, että kaikki kiinalaisnaiset olisivat kotiäitejä ja -vaimoja ja/tai huoria. Eivät he ole nytkään ja kuvittelisin, että tulevaisuudessa naisia on entistä enemmän työmarkkinoilla. Etenkin Chenin vaimo Inari nosti niskakarvani pystyyn. Hän on prinsessa pulassa ja vankina tornissa, ja tarvitsee aina apua selviytyäkseen. Raivostuttavaa, etenkin kun ottaa huomioon Inarin todellisen luonteen.

Mutta mutta, tykkäsin. Toivottavasti saadaan lisää suomennoksia. Jos en malta odottaa, saatan hyvinkin päätyä hankkimaan seuraavan osan englanniksi. Siinä olisi sekin hyvä puoli, että kansi olisi kiinnostavampi. Suomennoksen kansi on mielestäni epämääräinen ja mitäänsanomaton, ja herättää taas kysymyksen siitä miksi ihmeessä sellainen on valittu. Vilkaiskaapa vertailun vuoksi Night Shade Books-kustantamon englanninkielisen painoksen kantta. Ei läheskään niin tylsä ja kertoo jotain kirjan sisällöstä.

Aavekauppiaan tytär on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Kirjojen keskellä, Kirjaston kummitus, Taikakirjaimet, Booking it some more ja Luettuja maailmoja.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
(Chroniques Birmanes, 2007)
272 s.
WSOY 2009

Guy Delisle asui vuosina 2005–2006 sotilasjuntan hallitsemassa Burmassa. Tässä reportaasisarjakuvassa piirtäjä kuvaa kokemuksiaan maasta, jossa munkit kiertelevät almukippojensa kanssa, käärmeet vilistävät ja kulkukoirat räksyttävät kintuissa kadulla.

Delisle saapuu Burmaan Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevän puolisonsa ja pienen poikansa kanssa. Lastenrattaiden takaa hän tutustuu maahan, jonka asukkaat ihmettelevät valkoihoista vauvaa. Kuumuus, sosiaalinen kontrolli, sensuuri, sähkökatkot ja ajoittain räjähtelevät pommit piinaavat piirtäjän arkea, mutta hän saa myös ystäviä paikallisista ihmisistä.

No, ei siinä kauan mennyt kunnes hankin ahnaisiin käpäliini lisää Delisleä. Pjonjang oli sen verran ajatuksia herättävä lukukokemus, että piti viime viikon kirjastoreissulla etsiä tämäkin hyllystä. Tai no, ystävällinen nuori kirjastosetä sen minulle etsi, omiin silmiini se kun ei sattunut. Älköön koskaan sanottako, että kirjastolaiset eivät tee tärkeää työtä! (<- tulevalla kirjastotädillä on omaa nautakarjaa ojassa)

Ja sitten asiaan. Tällä kertaa Delisle perheineen on Burmassa, jonne hänen vaimonsa on määrätty työkomennukselle. Delisle itse on enimmäkseen koti-isänä. Kirja onkin enimmäkseen sekoitus paikallisten tapojen ja maisemien havainnointia sekä kotielämää. Uskaltaako heinäsirkan syödä ja miltä tuntuu mietiskely buddhalaiseen tapaan? Jos kirjasta kävi yksi asia selväksi se on se, että Burmassa on koko ajan aivan mahdottoman kuuma. Burmalaiset osaavat tietenkin varautua tähän, mutta ulkomaalaiset eivät. Ihan nolotti lukea miten länsimaalaisten on ollut pakko rakentaa länsimaalaisia taloja vaikka paikallinen tyyli sopii ilmastoon noin miljoona kertaa paremmin. Hei oikeasti, ei se ole niin kauheaa myöntää, että muillakin välähtää.

Terveisiä Burmasta on vähemmän poliittinen teos kuin Pjongjang. Ymmärrettävää kun ottaa huomioon, että Delisle on siellä aivan eri syistä. Pohjois-Koreassa ahdistava diktatuuri oli koko ajan läsnä, koska Delisle oli siellä työntekijänä. Burmassa hän oli koti-isänä, joten rajoituksia vastaan taistelu tulee esiin enimmäkseen hänen vaimonsa kautta. Ei ole helppoa olla ulkomaalainen lääkäri maassa, jossa kipeästi kaivattua apua ei voi toimittaa perille maan hallinnon vuoksi. Burman tilanne ei kuitenkaan vaikuta kirjan perusteella yhtä tiukalta ja jopa toivottomalta kuin Pohjois-Korean. Jälkimmäisessä ihmiset ovat pitkälti tietämättömiä muun maailman (ja jopa oman maansa) tapahtumista, mutta Burmassa sana kulkee ainakin suusta suuhun ja kaikki ovat tietoisia sensuurista. Toisaalta taas Pohjois-Koreassa on paljon rauhallisempaa kuin Burmassa, jossa Delisle välttää pommi-iskun vain sattuman oikusta.

Tämä on selvästi viihteellisempi teos kuin Pjonjang, mutta puhutteleva kuitenkin. Tämän ovat lukeneet ainakin Zephyr, Norkku, Tessa, Paula ja Linnea.

R. A. Salvatore: Ikikesä

R. A. Salvatore: Ikikesä
(Neverwinter, 2011)
378 s.
Jalava 2012

Musta haltia Drizzt on yksin ensimmäisen kerran sataan vuoteen. Hän lyöttäytyy yhteen toisen mustan haltian, Dahlian, kanssa ja yhdessä he etsivät kostoa ja hyvitystä. He ajautuvat lain toiselle puolelle ja pian Drizzt huomaa, että hänellä on runsaasti uusia vihollisia.

Ensin niin suuri risu, että se on suorastaan puu: Dahlia ei ole musta haltia eli drow vaan "ihan tavallinen" Faerûnin pinnalla asuva haltia. Onneksi tuo yläpuolella oleva teksti näyttää löytyvän vain netistä, kirjan takana on huomattavasti parempi kuvaus.

Eli otetaanpa uusiksi:

Viimeisten kumppaniensa kaaduttua on Drizzt yksin - ja vapaa - ensimmäistä kertaa sataan vuoteen.

Hän on altis uusimman kumppaninsa Dahlian houkutuksille. Dahlia on ainoa maanjäristyksestä selvinnyt kumppani. Mutta vaeltaminen hänen kanssaan on haastavaa monelakin tavalla. Kun he yrittävät kostaa Ikikesän tuhon aiheuttajalle Drizzt huomaa moraalinsa kadonneen ja olevansa lain väärällä puolella.

Drizzt ja Dahlia saavat uusia vihollisia ja vanhatkin viholliset saavat uusia liittolaisia ja pian he ovat taas taistelujen keskellä, mikä on vain mieluista Drizztille.

Ahmin aikoinani Salvatorea siinä missä muutakin fantasiaa, mutta sitten sain yliannostuksen. Drizztin ja muiden Jäätuulen laakson kumppanusten seikkailut alkoivat kyllästyttää ja toivoin tosissani jonkun heistä kuolevan ihan vain vaihtelun vuoksi. Tämän näin kirjaston pikalainoissa ja otin käteeni ihan uteliaisuuden vuoksi. Kas vain yllätystä kun toiveeni näytti viimein toteutuneen: Drizztiä lukuun ottamatta kumppanukset ovat ilmeisesti maanneet haudassa jo pitkään. Ikikesä on sarjan toinen osa, mutta sen pystyi kyllä lukemaan vaikka en ole ensimmäistä osaa lukenutkaan. ...Vielä, tämä kun herätti innon lukea tuo Kääpiöiden koti.

Ikikesä on taattua aivot narikkaan fantasiaa. Ei se mitään, juuri sellaista kaipasinkin. Pidän edelleen Drizztistä, joskin on myönnettävä että olisin tullut vallan mainiosti toimeen ilman hänen yksisarvisratsuaan (oikeasti, Salvatore? olin tikahtua nauruun). Kiinnostavin puoli kirjassa olivat Drizztin uudet liittolaiset, jotka edellisistä poiketen eivät ole niin perin juurin hyviä ihmisiä/kääpiöitä/mitä lie. Dahlia on kyyninen ja elämän runtelema nuori haltianainen, jonka rinnalla paljon vanhempi Drizzt näyttää ja tuntee olevansa kovin naiivi ja suorastaan typerä. Drizztin toinen liittolainen taas... No, se olisi turhan suuri juonipaljastus. Tykkäsin, hän kun on vanhoja suosikkejani. Drizztin sisäinen konflikti oli hyvin alleviivattua, mutta kiinnostavaa. Oli jo aikakin, että hänen maailmansa sai muitakin sävyjä kuin mustan ja valkoisen.

Miinusta kirja saa loputtomista taistelukohtauksista, jotka tottuneena tusinafantasian lukijana hyppäsin reippaasti yli. En usko menettäneeni mitään oleellista juonen kannalta.

Ikikesä on luettu ainakin Kirjojen rakastajan blogissa. Nämä "kirjan ovat lukeneet X, Y ja Z" tiedot olen muuten napannut googlesta haun ensimmäiseltä tai toiselta sivulta. Olen kokenut ne kiinnostaviksi muissa blogeissa ja päätin kokeilla samaa.

Guy Delisle: Pjongjang

Guy Delisle: Pjongjang
(Pyongyang, 2003)
176 s.
WSOY 2009

Guy Delisle on matkustanut Pohjois-Korean pääkaupunkiin työskennelläkseen paikallisella animaatioelokuvastudiolla. Tässä albumissa hän kertoo ironisella otteella arjestaan yhdessä maailman salamyhkäisimmistä ja tyrannimaisimmin hallituista maista.

Propagandaa, automatisoituneesti käyttäytyviä ihmisiä, putipuhtaita, typötyhjiä katuja – kalseaan hotellihuoneeseen majoitettu Delisle löytää pian ympäriltään kaikki totalitaarisen hallinnon elementit. Piirtäjää seuraa jatkuvasti tulkki, joka ei saa päästää häntä hetkeksikään silmistään ja joka kertoo hänelle muun muassa, että vakoojia on joka puolella ja ettei maassa ole lainkaan vammaisia.

Luin joku aika sitten Barbara Demickin Suljettu maa-kirjan, joka kertoo muutaman pohjoiskorealaisen loikkarin elämästä. Pidin kirjasta, mutta koska olen luonnostani epäileväinen, päätin lukea aiheesta lisää. Suljetun maan tarinat kun ovat parhaimmillaankin toisen käden tietoa ja lisäksi ne välittyvät länsimaalaisen kynänjälkenä. Oletin Demickin ripotelleen kirjaan niin sanottua Lapin lisää saadakseen huomiota kirjalleen.

Kuka tietää, ehkä hän tekikin niin, mutta Delislen tarina vahvistaa Demickin kirjasta saatua kuvaa Pohjois-Koreasta. Kuva ei ole mitenkään kaunis. "Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta" kaikuu lauluissa, mutta ainakaan minä en ikimaailmassa muuttaisi Pohjois-Koreaan (ei sillä, että minua sinne huolittaisiinkaan). Delislen elämä siellä työtä tekevänä länsimaalaisena ei ollut mitään herkkua, mutta silti paljon parempaa kuin tavallisten tallaajien. Sähköä ei ole, nälänhätä on tosi asia ja auta armias jos unohdat Rakastettua Johtajaa kuvaavan rintamerkin kotiin. Propagandaa tunkee sisään ovista ja ikkunoista, kehenkään ei voi luottaa ja itsenäistä ajattelua tukahdutetaan.

Delislen sarjakuva kuvaa tätä oivallisesti ja antaa lisäksi lukijan vetää omia johtopäätöksiään. Miksi ovi pitikään sulkea kun kuunteli työpaikalla jazzia? Millaisia ajatuksia herättävät vuoren kylkeen maalatut valtavat kirjaimet, jotka ylistävät Suurta Johtajaa? Delisle kertoo elämästään osittain huumorin kautta mikä osaltaan saa pyörät pyörimään lukijan mielessä. Mielikuva kiviä maalaavista "vapaaehtoisista" on hauska kunnes sitä pysähtyy ajattelemaan vähänkään tarkemmin.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä sarjakuva, suosittelen. Sen ovat jo lukeneet muun muassa Salla, Tessa, Satu ja Anni M.

Tuuve Aro: Himokone

Tuuve Aro: Himokone
143 s.
WSOY 2012

Tuuve Aron visuaaliset ja arkitodellisuuden kanssa satunnaistuttuja olevat tarinat kantavat kuuluisien elokuvien nimiä (Alien, Full Metal Jacket, Huviretki hirttopaikalle, Fight Club…), mutta ovat uskollisia nimikkofilmeilleen vain hengessään. Olipa valokeilassa sitten ero, kulutushysteria, lastentekopakko, työelämän mielettömyys tai sosiaalinen media, näkökulmat ovat enemmän kuin odottamattomia.
Himokoneen välähdykset eivät sovi lapsille saati lapsenmielisille. Niihin on annosteltu sopiva määrä popcornia ja pimeyttä. Ne perustuvat totuuteen yhtä paljon kuin himokoneen toiseen käyttövoimaan: mielikuvitukseen.

Sanottakoon heti alkuun, että en oikeastaan ole novellien ystävä. Jotenkin aina tuntuu, että niissä tarina jää kesken vaikka se ei jäisikään. Heinäkuussa lukemani Tyttö peilissä olikin siksi mukava yllätys ja sen lukeminen kohtuullisen positiivinen kokemus. Siitä rohkaistuneena nappasin kirjaston hyllystä Tuuve Aron Himokoneen. Toisena syynä oli toki Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin "Novellikokoelmat"-osa, jonka on nyt sitten suoritettu.

En nyt oikein tiedä mitä sanoa tästä kokoelmana. Osasta en pitänyt, osasta olisin voinut pitää eri yhteydessä ja osasta pidin. Yhdistävinä tekijöinä ovat novellien elokuvanimet sekä kauhu- ja kummallisuuselementit, tosin jälkimmäisiä ei ole jokaisessa novellissa. Esimerkiksi Andalusialaisen koiran perimmäinen tarkoitus meni minulta kokonaan ohi, koska en ole kyseistä elokuvaa nähnyt eikä novellissa ollut tuota kauhuelementtiä sen vertaa, että sen olisin huomannut. Kadonneen aarteen metsästäjät oli samanlainen tapaus. Miksi novellit oli liitetty juuri tähän kokoelmaan? Kuvittelisin, että ne olisivat toimineet paremmin toisessa, kokonaan tosielämän ympärillä pyörivässä kokoelmassa. Tai mistä minä sen novellinoviisina tietäisin. Voihan olla, että kokoelmissa on aina muutama teemasta poikkeava tarina.

Oli joukossa kuitenkin pari novellia, joista pidin ihan oikeasti. Huviretki hirttopaikalle oli hyytävä tarina vaikka siinä ei mitään kovin hirvittävää tapahtunutkaan. Kaunis kiiltokuva tytöistä huviretkellä vääristyi hetkessä ja lempeä kesätuuli muuttui kylmäksi viimaksi. Invasion of the Body Snatchersin idea on loistava, samoin toteutus tiettyyn pisteeseen asti. Lapsettoman sinkkunaisen ahdistus mammakerhon ja vauvojen keskellä välittyi mainiosta, mutta äkillinen käännös kauhutaloon tuli sitten takavasemmalta eikä mielestäni tuonut tarinaan mitään uutta ja olennaista. Pidin myös lähimenneisyyteen (1800-luvulle tai 1900-luvun alkuun, luulisin) sijoittuvasta Kuolleiden runoilijoiden seurasta. Kiristelin hampaitani yhdessä Fannyn kanssa ja ymmärsin hyvin hänen tunteensa tökeröitä mieskollegoitaan kohtaan. En tekisi samaa valintaa kuin Fanny tarinan lopussa, mutta hänen hahmolleen se oli omituisen sopiva ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan... No, ei tämä kokoelma minusta novellien ystävää tehnyt. Ehkä kuitenkin uskallan nyt kokeilla toistakin kokoelmaa, löytyihän tästä myös miellyttäviä lukukokemuksia. Mikäs minua estäisi noukkimasta rusinoita pullasta ja lukemasta vain niitä novelleja, jotka vastaavat omaa makuani?

Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla. Outo käsikirja siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla voi tehdä.

Aino Havukainen & Sami Toivonen:
Tatu ja Patu pihalla
128 s.
Otava 2012

Tatun ja Patun käsikirjan hulvattomilla vinkeillä vaatimattominkin pihapläntti muuttuu mahtavien seikkailujen tantereeksi! Outolan pojat tarjoavat taatusti perusteellisimmat - ja oudoimmat - ohjeet esimerkiksi majan rakentamiseen, lumiukon tekemiseen, lätäkössä lotraamiseen ja puuhun kiipeämiseen. Pihalle siis!

Mitäs sitä nykyajan lapsista ja nuorista sanotaankaan? Että he ovat unohtaneet wanhan hywän leikkimisen taidon keskittyen pelaamaan tietokonepelejä. Tai näin minä olen ainakin kuullut, omaa kokemusta tenavista kun ei ole.

Tämä kirja taistelee urheasti tuollaista passiivisuutta vastaan. Alaotsikko on "Outo käsikirja siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla voi tehdä" ja juuri sellainen tämä on. Tatu ja Patu antavat hilpeän hauskat ohjeet esimerkiksi siihen, miten hiekkakakkuja tehdään ja miten puuhun kiivetään. Majan rakennuksessa opastaa rempseä remonttireiska Partse Patulainen. Yhtä tärkeä osa kirjaa on se, miten jotain ei tehdä. Hiekkakakkua ei suositella tuhoamaan syömällä ja puuhun ei kannata kiivetä parhaassa silkkisessä iltapuvussa.

Minun suosikkiohjeistukseni koski kauppaleikkiä, jossa muuttunut maailma on otettu hauskasti huomioon. Myytävänä on niin perinteisiä lihapullia kuin sushia ja ranskalaisiakin, ja myyntitiskillä on tietenkin viivakoodinlukija ja pankkikorttipääte. Leikkiä voivat hankaloittaa esimerkiksi elintarviketurvallisuusviranomaiset. Rouva Huun arvostelussa on ihan kuviakin tästä riemusta.

Kirja tarttui mukaani kirjastosta ihan sattumalta ja vaikka en lasten kuvakirjallisuuteen ole sen suuremmin perehtynytkään (ja Tatuun ja Patuun en ollenkaan), on tämä mielestäni varsin laadukas opus. Piirrokset ovat hauskoja ja letkeän notkeita, vaivattomia seurata ilmeikkäine hahmoineen. Naureskelin itsekseni yhtä paljon tekstille kuin kuville, niin mainiosta on suomea käytetty. Leikkien ohjeet ovat perusteelliset ja yksinkertaiset. Tämän jos minkä luulisi patistavan TV:n jatkeita pihalle leikkimään ja on tämä mainiota luettavaa kaikille muillekin.

Osallistun tällä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin kategoriaan "Lastenkirjallisuus".